mustat pilvet itkee taivaalla.

Yksi sana kuvaa mun sisintä.

Ahdistus.

Se on kuin mustat sade pilvet taivaalla. Yhtä paksu. Yhtä tumma. Yhtä painava. Ihan millä hetkellä hyvänsä sen alareuna repeää ja kaikki se mitä se sisällään kantaa valuu ulos vuolaana virtana. Rajuna. Pysäyttämättömänä. Helpottuneena. Noiden tummien pilvien takana on kuitenkin aina aurinko, joka paistaa vaikkei sitä näy. Kun tummat pilvet ovat päästäneet ulos kaiken sen raskaan veden, ne väistyvät auringon tieltä. Silloin niillä on parempi olo.

Mun pitäisi toimia samoin. Mun pitäisi puhua suoraan ihmiselle. Itkeä ja kertoa kaikki se paha olo, kaikki ne tummat pilvet, pois mun sisältä. Mä tiedän, että se on ainut keino mikä auttaa. Jos en tee sitä, mä hajoan.

Mutta mä en pysty. Tää ahdistus on kamalinta, mitä mulla on ikinä ollut. Mutta mä en silti pysty päästämään sitä pois mun sisältä. En pysty näyttämään, että mäkin olen joskus heikko. En pysty itkemään ihmisen edessä, jota rakastan eniten. Pelottaa.

Äsken yksi tuollainen tumma pilvi repesi ylläni. Ehkä se halusi näyttää mulle mallia.