Minä lähden pois.

Tästä eteenpäin mut löytää täältä: http://tuntematonikkunassa.blogspot.fi/

Lopetan tänne kirjoittamisen, mutta jätän tämän paikan kuitenkin olemaan sillä täällä on paljon hyvää ja paljon muistoja (olenhan mä tänne kolmen vuoden ajan jo kirjoittanutkin).

Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että on saatava aloittaa alusta.

Kiitos ja hei.

Miten ja miksi?

Olen viime päivinä pohtinut paljon tulevaa ja se on aiheuttanut jotenkin odottamattoman ristiriitaisia fiiliksiä. Tuntuu kummalta, kun mielessä on samaan aikaan valtavaa intoa, odotusta ja iloa sekä jännitystä, ahdistusta ja kaipausta.

On intoa, odotusta ja iloa, koska keväällä on tiedossa kivoja tuttuja ihmisiä, uusia tyyppejä, reissuja sekä paljon ihanaa musiikkia ja sen parissa työskentelyä. Tulee tapahtumaan sellaisia asioita, joita olen pitkään ikävöinyt ja odottanut suunnattomasti. Mutta juuri nuo samat asiat, saavat mut myös jännittämään ja ahdistumaan. Mietityttää miten tulen itse jaksamaan kaiken keskellä, kun niin monta liikkuvaa palasta täytyy pitää yksin koossa. Myös harmittaa se, että Pikkuinen joutuu olemaan tulevana keväänä niin paljon yksin.

Ja vaikka mä kuinka tiedostankin sen, ettei ylimääräistä aikaa vain tule olemaan, niin silti kaipaan viereeni olentoa, jonka syliin voisin käpertyä. Niin kovasti tarvitsisin sellaista läheisyyttä ja lämpöä. Silti tavallaan toivon etten tapaisi ketään, sillä ehkä loppupeleissä olisi ikävämpää, jos olisi joku läheinen olento mutta ei aikaa olla hänen lähellään. Tämä on se kaikkein eniten ristiriitaisia fiiliksiä aiheuttava asia, sillä vastakkain ovat tarvitseminen, haluaminen ja niin rajallinen aika. Voi kunpa joulupukki olisikin tuonut muutaman tunnin lisää vuorokauteen.

Hetkittäistä elämää.

Rakas aurinko näkyi yhtenä päivänä ja maalasi taivaan vaaleanpunaisella.

Istun aamuisin keittiössä ja katselen lintuja pihan puissa.

Pikkuinen istuu monesti siinä pöydällä vieressäni ja ihmettelee myös niitä lintuja.

Uppoudun usein fantasia maailmaan.

Ostan kaupasta paljon hedelmiä.

Juon teetä ja glögiä.

Ihmettelen ajan kulumista.

Odotan joulua ja laulan joululauluja.

Palelen.

Nauran ja hymyilen.

 Liukastelen ulkona tennarit jalassa.

Moikkaan bussikuskeja.

Ompelen pannulappuja ja haaveilen uudesta kodista.

Olen keskustellut syvällisyyksiä yömyöhälle.

Olen halannut ihmistä juna-asemalla ja hyvästellyt.

Hieman olen myös itkenyt.

Entä jos vain antaisitkin elämän mennä omalla panollaan?

Tänään on joulukuun ensimmäinen päivä ja vuoden viimeinen luku on pyörähtänyt käyntiin. Mietin, että mitä kaikkea mun pitäisi mä voisin näiden seuraavien viikkojen aikana tehdä, jotta tämän vuoden viimeisestä kuukaudesta tulisi huippu. Jotta tämä vuosi mun elämän kirjassa päättyisi onnellisesti, sillä onnelliset loput ovat parhautta.

Olisihan noita asioita, joiden tekeminen on jäänyt aivan liian vähälle viime kuukausina, vaikka millä mitalla. Voisin nähdä ystäviä, tehdä musiikkia ja käsitöitä, lenkkeillä ja pelata jalkapalloa. Voisin lopettaa tentteihin opiskelun ja aloittaa loman heti nyt. Ottaa äkkilähdön reissuun ja lähteä tarkastelemaan niitä maisemia, joissa seikkailin viime kesänä. 

Mutta entä jos en pakottaisikaan itseäni tekemään mitään vaan antaisinkin elämän vain mennä omalla painollaan? Jos jättäisinkin sen turhan kontrolloimisen ja väkisin vääntämisen, mitä yleensä teen jatkuvasti, ja antaisinkin asioiden vain tapahtua. Katsoisin mitä tulee vastaan, ehkä yllättyisin, nauttisin tai ehkä pettyisin. Mutta en kuitenkaan pakkottaisi asioita tapahtumaan tai olemaan toisin kuin niiden kuuluisi. Tekisin vain asioita, joista pidän, ja eläisin niin, että voisin mahdollisimman hyvin. Voisi olla aika puhdistava kokemus tällaiselle perfektionistille ja kontrollifriikille.

Jos  mä onnistuisin elämään koko joulukuun näin, mun vuoteni ehkä päättyisi onnellisesti. Ainahan ihmiset elämässä tavoittelevat onnellisuutta, joten miksi en minäkin. Mutta kun ei itse vaikuta asioihin, voi tapahtua odottamattomia käänteitä. Asiat voivat yhtäkkiä lähteä menemään päin helvettiä ja mitäs sitten pitäisi tehdä? Ottaa käsijarru pois ja antaa vaan mennä vapaalla päin seiniä vai haroa vastaan kaikin voimin? En oikeastaan itse osaa vastata tuohon, tilanteen mukaan kai pitää katsoa, mikä on parasta. 

Vaikka riskinä onkin, että kaikki voi mennä pieleen (niin kuin aina elämässä), ajattelin ottaa itseltäni haasteen vastaan ja yrittää lopettaa liian kontrolloimisen, jotta huomaisin miten se vaikuttaa onnellisuuteen (vai vaikuttaako mitenkään). Höllään otetta ja katson, mitä tapahtuu, jos ihan kaikki langat eivät olekaan koko aikaa käsissäni. Ehkäpä opin vielä jotain uutta ja merkittävää itsestäni ennen kuin vuosi vaihtuu.

Tahdon voimalla.

Jännittävän aamupäivän päätteeksi mut valtasi sellainen onnellisuus, mikä sai kyyneleet nousemaan silmiin. Rakkaus voittaa. Aina.

#metahdomme

Ihastuin ensimmäisen kerran tyttöön seiskaluokalla. Pienen ihmetyksen jälkeen asia alkoi kuitenkin tuntua omalta, luonnolliselta ja tosi hyvältä. Eikä tuo luonnollisuus naisiin kohdistuvia romanttisia tunteita kohtaan ole vuosien aikana muuttunut, vaikka välillä onkin tullut myös miespuolisia ihastuksia. Pääasia on kaunis ja ihmeellinen rakkaus, eikä se mitä löytyy toisen jalkovälistä.

Kaikilla on oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi. Kaikilla tulisi ehdottomasti myös olla oikeus vahvistaa rakkautensa avioliitolla. Se ei ole keneltäkään pois, jos kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä menee naimisiin, oli sitten kyseessä heteroiden, homojen tai transihmisten välinen avioliitto. Kaikkihan me olemme ihmisiä, joten mitä jos hyväksyttäisiin kaikki toisemme sellaisina kuin olemme ja annettaisiin kaikille samat oikeudet?

Mä niin toivon, että minäkin saisin joskus mennä naimisiin.

Tunsin, et ehkä mä turvassa täällä nyt oon.

Menin tänään yliopistolle vasta päivällä, kun aurinko jo näkyi ohuen pilviharson takaa. Tunteja myöhemmin saapuessani viimeiseltä luennolta ala-aulaan harmistuin, kun huomasin ikkunoissa näkyvän pimeyden. Mutta kun astuin ulos raikkaaseen ilmaan, tuo harmistus katosi kokonaan. Sen tilalle tuli suuri hyvän olon tunne ja tuo tunne johtui juuri siitä pimeydestä, mistä olin hetkeä aikaisemmin harmistunut. Havahduin siihen kuinka kauniilta maailma näytti, kun muuten pimeässä kaupungissa loistivat sadat valot! Siinä hetkessä tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että elämän kuuluu olla juuri tällaista ja mennä juuri näin. Tunnelin päässä näkyi valoa ja vihdoin se tuntui niin konkreettiselta, että voisin sen ihan oikeasti saavuttaa. En ehkä vielä, mutta jossain vaiheessa, ihan pian kuitenkin. Parasta on ettei pimeys tunnu yhtä pahalta kuin ennen. Se ei enää pelota eikä se ahdista. Hymy.