Menin tänään yliopistolle vasta päivällä, kun aurinko jo näkyi ohuen pilviharson takaa. Tunteja myöhemmin saapuessani viimeiseltä luennolta ala-aulaan harmistuin, kun huomasin ikkunoissa näkyvän pimeyden. Mutta kun astuin ulos raikkaaseen ilmaan, tuo harmistus katosi kokonaan. Sen tilalle tuli suuri hyvän olon tunne ja tuo tunne johtui juuri siitä pimeydestä, mistä olin hetkeä aikaisemmin harmistunut. Havahduin siihen kuinka kauniilta maailma näytti, kun muuten pimeässä kaupungissa loistivat sadat valot! Siinä hetkessä tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että elämän kuuluu olla juuri tällaista ja mennä juuri näin. Tunnelin päässä näkyi valoa ja vihdoin se tuntui niin konkreettiselta, että voisin sen ihan oikeasti saavuttaa. En ehkä vielä, mutta jossain vaiheessa, ihan pian kuitenkin. Parasta on ettei pimeys tunnu yhtä pahalta kuin ennen. Se ei enää pelota eikä se ahdista. Hymy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti