Mun tekee nyt hirveästi mieli kirjoittaa ja kertoa teille kaikille, mitä kaikkea mä oon kokenut, tehnyt ja tuntenut viimesen kolmen päivän aikana. On ollut taas niin paljon. Paljon ihmisiä, paljon tapahtumia, paljon fiiliksiä, paljon outoja juttuja. Mutta jotenkin tää tuntuu tosi vaikealta. Mä en oikeen osaa pukea tätä kaikkea, mitä on ollut ja mennyt mun ympärillä ja pään sisällä, sanoiksi.
Mä olen matkustanut taas vuoristoradan kyydissä, ekassa vaunussa, missä vauhti tuntuu kaikkein kovimmalta ja missä nipistää eniten vatsan pohjasta. Mä olen matkannut rataa ylös kera mahtavien ihmisten, sekopäisen väsymyksen ja naurun, jota on vaikea saada loppumaan. Sitten olen taas viilettänyt alas. Alas, alas, alas, saattajana stressi, ahdistus, painajaiset, liian lyhyet yöunet. Mutta niin kuin vuoristorataan kuuluu, samassa on matka kääntynyt taas ylös päin. Ylhäällä ovat olleet ihanatihanat ihmiset, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan. Meillä oli yksinkertaisesti saatanan hauskaa. Tämä on ollut erikoinen vuoristorata, koska tämä ylämäki kesti tavallista kauemmin. Ihanien ihmisten lisäksi, sinne liittyi myös paljon muita ihmisiä ja kivaa tekemistä. Ja kahvia, jonka avulla pysyn hereillä tänään.
Mutta nyt, mä viiletän taas hurjaa vauhtia alas päin. Se saattaa johtua väsymyksestä. Ja ikävästä ja stressaavasta ahdistuksesta. Ja jotenkin, en mä tiedä, nyt vaan tuntuu tosi vaikeelta ja pahalta, vaikka kaiken kaikkiaan mulla on ollut älyttömän kiva viikonloppu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti