sattuu.

    Mä olen yksin kotona. Täällä on hiljaista. Elotonta. Tämä hiljaisuus kuljettaa mun päähäni muistoja. Muistoja ajalta, kun sai valvoa myöhään ja herätä auringon valoon eikä koskaan ollut kiire minnekään. Ajalta, kun oli vielä kesä. Nuo muistot ovat kauniita, mutta silti ne herättävät mun sisällä enemmän haikeutta kuin iloa. Ristiriitaista? Mä olen kelannut noi samat muistot läpi kerta toisensa jälkeen, ja silti ne aina ryömii esiin, silloin kun olen yksin ja hiljaisuus sattuu mun korviin. Silloin ne tulee ja rikkoo hiljaisuuden kuiskauksillaan. Mä en tiedä, tykkäänkö mä siitä vai en. Nuo ihanan kauniit muistot, on ihan kuin kummituksia. Salaperäisiä, hämyisiä. Ne hiipii hiljaa ja salaa esille, saa mut haikeelle mielelle. Melkein itkemään. Ne herättää mussa ikävän, taas sen saman painostavan ikävän, mikä oli kesälläkin. Ne saa nousemaan mun mieleen kuvat ihmisistä. Niistä ihanista hymyilevistä kasvoista, joista tuli mulle rakkaita. Kahdet kauniit ja niin erilaiset kasvot. Toisilla kasvoilla söpöin hymy ja toisilla kauneimmat silmät. Kuinka voisin ne unohtaa...? Katsotaan miten kauan nuo muistot jaksavat kuiskailla salaisuuksia kesältä mun korviin. Ehkä ne katoaa viimestään kun mä nukahdan.

Näkyykö tästä mitään ? Silence is the most powerful scream...