Ne muistot on vain muistoja.

Oho millainen viikonloppu. Olen hämmentynyt.

Kun näin sut, leveä aurinkoinen hymy koristi kasvojasi, vihreät silmäsi sädehtivät aamuauringon paistaessa kasvoillesi. Olit silminnähden erittäinen iloinen. Ja varmasti sä huomasit sen saman minusta. Olin niin iloinen, kun sä olit taas siinä. Ja mikä parasta välissämme ei ollut sitä jäävuorta, mitä mä olin pelännyt. Välimme olivat yhtä luontevat kuin aina ennenkin. 

Paloja taisi loksahtaa paikoilleen mun mielessä. En tiedä miksi ja miten, mutta ehkä mä jotenkin katsoin sua tällä kertaa eri tavalla kuin ennen.

Sä olet mulle kuin veli. Se veli, jota mä olen pienestä asti itselleni toivonut. Puoli vuotta meni, että mä oikeasti tajusin: mun pitää jatkaa eteenpäin, mutta se ei tarkoita että mun pitäisi unohtaa. Ne
meidän muistot on vain muistoja menneisyydessä, ja sinne menneisyyteen ne saa jäädä. Mä en halua elää niitä enää joka viikko uudestaan. Joskus harvoin joo, mutten joka viikko. Mä en tiedä nähdäänkö me seuraavan kerran kuukauden vai vuoden päästä. Se vähän hämmentää mua, mutta silti musta tuntuu, että ne irralliset palat meidän välillä ja mun mielessä ovat nyt löytäneet oikeasti oman paikkansa.

Mulla on sua ikävä, mutta se ei haittaa.

Hymy.