Tuittu on se ihanainen nainen landelta, jonka olen tuntenut vasta vain vuoden, mutta silti hän on yksi mun elämän kirkkaimmista auringoista. Mä en vain osaisi enää kuvitella mun elämää ilman niitä parin kuukauden välisiä viikonloppureissuja landelle tai niitä pitkälle yöhön venyviä elokuvailtoja ja syvällisiä keskusteluja tai niitä hetkiä kun toinen meistä käpertyy toisen syliin ja tuntee kuuluvansa siihen. Kutsun häntä tästä eteenpäin täällä Tuituksi, koska hän on suloinen ja tuittuinen ja olen kirjoittanut hänestä ennenkin sekä tulen varmasti kirjoittamaan jatkossakin.
Ikävän lisäksi mua vähän ahdistaa. Mua ahdistaa nukkumaan meneminen. Mulla on ihan sellainen olo, että sitten kun mä sammutan valot mun pää pamahtaa täyteen sekavia ajatuksia menneisyydestä, sekavia ajatuksia nykyisyydestä ja sekavia ajatuksia tulevaisuudesta. Oon aina, ihan pienestä asti, vähän ahdistunut nukkumaan menemisestä ja jotenkin oon pelännyt sitä, jos en saakkaan unta. Pienenä tätä ahdistumista helpottivat satukasetit, joita kuuntelin varmaan yläasteen alkuun saakka joka ainoa ilta. Mutta nyt ei ole enää satukasetteja, on vain kolkko ja ahdistava pimeys, joka pusertaa mut peittojen väliin. Se on inhottavaa.
Tällä hetkellä mulla on ihan jäätävä ikävä Tuittua, mutta onneksi mä reissaan taas landelle neljän yön päästä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti