On uusi aika, mä haluun nähdä tulevaisuuden.

Tänä viikonloppuna olen melkein ulvonut hyvän musiikin määrästä. Mä rakastan ilmaiskeikkoja ja festareita ja niitä erilaisia ihmisiä ja hyvää ruokaa ja järjestöjen ständejä ja pinssejä ja esitteitä ja varsinkin niitä ilmaiskeikkoja.

Kuulin ja fiilistelin PMMP:n livenä sekä Kuningasidean ja ehkä nostalgisinta ikinä oli kuulla myös Fröbelin palikat.Varsinkin rakastin Kuningasideaa, koska melkein eturivissä tanssin ja lauloin. Olin jossain positiivisuuden euforiakuplassa. 

Hassua, että viikon päästä koulu on loppunut ja eka työpäivä edessä. Jännää ja kivaa ja outoa.

Mun iltaani piristi, kun puhuin pitkästä aikaa ystävän kanssa. Vihreäsilmäisen ystäväni. Me ei jutella enää usein. Aina keskusteluidemme välissä on useampia kuukausia ja silti tuntuu, kuin sulla ei olisi ikinä mitään kynnystä tulla juttelemaan. Sä vain aloitat keskustelun rennosti välittämättä, vaikka aikaa on kulunut. Miksi mä en ole koskaan pystynyt samaan? Kauheasti tekisi mieli jutella sulle useammin, mutta mä en vain osaa astua sen kynnyksen yli. Mitä mä siinä pelkään?

Tai sitten mä vain kuvittelen sen kynnyksen mun eteen. Ehkä mä vain kuvittelen sun ajattelevan musta jotenkin eritavalla, vaikka oikeasti olen yksi muiden ystäviesi joukossa. Tai ehkä mä vain kuvittelen, ettei sulla ole mitään kynnystä. Ehkä sun kynnys tulla puhumaan mulle, onkin suurempi kuin minun. Ja silti sä kerta toisensa perään astut sen yli ja sitten meillä on taas kivaa yhdessä. Miksi minä en osaa...