Muista, että nykyään puhun yksinomaan totta.

Tänään olen viettänyt semmoista vapaapäivää, millasta olisin aina pienenä halunnut viettää; löhöillyt sohvalla, katsonut muumeja ja syönyt juustokakkua. Okei, olen mä myös soittanut viulua ja alttoviulua ja ukulelea ja lauleskellut ja käynyt lenkillä. On kyllä ollut hyvä päivä ja pitkästä aikaa päivä kokonaan ilman ahdistusta tai inhottavia ajatuksia. Ehkä tämä elämä tästä taas etenee.

Näiden parin vapaapäivän aikana, kun mun ei ole tarvinnut tehdä yhtään mitään, mä olen tajunnut sen, kuinka väsynyt mä taas kerran olen. Pitää yrittää tehtävien asioiden määrää vähentää ja oikeasti levätä, sillä sitten kun vuosi vaihtuu mun elämä on yhtä hullunmyllyä huhtikuun puoleen väliin asti. Ja silloin mun on pakko jaksaa. Nää pari kiireetöntä päivää ovat tehneet mulle niin hyvää. Mä en vaan ymmärrä, miten mä aina aika ajoin saan väsytettyä itseni ihan täysin ja mä havahdun siihen väsymykseen vasta sitten kun olen melkein pohjalla asti. Miksi en vain voi ymmärtää, ettei mun tarvitse jaksaa tehdä niin älyttömästi asioita tai olla täydellinen? Perfektionismi on saatanasta. Tää sama väsymyskierre tapahtuu aina uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja... Miksi mä en voi ottaa opikseni?

Kaksi vuotta olen jo kirjoitellut juttuja. Hassua, miten nopeasti aika menee ja ihan kivaa jos joku vielä jaksaa näitä mun juttujani lueskella.

Ajattelin, etten koskaan tätä linkkaa tänne, mutta ehkä mä nyt sittenkin. Se on satunnaisemmille ja yksittäisemmille ajatuksille.