Olen palannut kotiin.
Viimeisin kuukausi oli h u i k e a. Huippu! MAHTAVA. (En osaa valita mikä noista sanoista tiivistäisi menneen kuukauden parhaiten.)
Oli seikkailua,
öitä rautatieasemilla,
eri kieliä,
uusia tuttavuuksia,
katukissoja,
ukkosta,
ikkunan takana vaihtuvia maisemia,
ukulele,
hymyjä,
valokuvia,
onnellisuutta,
jännitystä,
rajatonta naurua,
paljaita jalkoja,
hassuja rusketusrajoja,
postikortteja,
itkua,
käveltyjä kilometrejä,
junia,
aamuja,
aurinkoa,
merta,
unelmien toteutumista,
vapautta.
Ja kanssani oli koko ajan Tuittu ja se oli yksi parhaista asioista koko seikkailussa.
Mutta vaikka seikkaileminen ja reissaaminen ja maailman näkeminen ja elämästä sekä itsestä oppiminen onkin kivaa, on aina silti kiva palata myös kotiin. Odotin kyllä, että kotiinpaluu olisi erilainen. Että olisin kertonut hymyssä suin äidille tarinoita maailmalta kaikesta siitä, mitä näin, mitä koin ja mitä kuulin. Että nauraisimme yhdessä kaikille hauskoille jutuille, joita matkallani sattui. Että näkisin onnellisen äidin ja että hän näkisi onnellisen reissusta palanneen tyttärensä. Mutta kotiinpaluuni ei ollut sellainen.
Olen koko päivän pohtinut, että johan elämässäni menikin kaikki liian putkeen. Sain juuri sen opiskelupaikan, jota kaikkein eniten halusin. Edessä on muutto kaupunkiin, jonne eniten haluan. Olin kuukauden seikkailemassa ja tutustumassa maailman ihmeisiin ystäväni kanssa. Olen myös saamassa uuden pienen parhaan ystävän uuteen kotiini. Neljä suurta unelmaa toteutui/toteutuu kolmen kuukauden sisään. Kaikki meni niin hyvin, että en oikeastaan ihmettele että eteen tuli yllätyksenä täysin odottamaton vastoinkäyminen. Eihän kaikki voi kerralla mennä putkeen. Ikinä.
Kun tulin viime yönä kotiin sain kuulla, ettei meidän suuri musta karvainen perheenjäsenemme ole enää kanssamme kauaa. Olen itkenyt koko päivän. Mä en tajua sitä, että kohta mä en enää herää öisin siihen kun hän vinkuu unissaan.
Tää on kamalaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti