Yksi yö oli taas sellainen, jolloin valvoin tunteja ja vain katselin kun sä nukuit siinä vieressäni. Näytit aivan samalta kuin vähän yli kaksi vuotta sitten, kun katselin ensimmäisen kerran nukkuvaa sinua. Sä näytit niin rauhalliselta, onnelliselta. Kun Pikkuinen hyppäsi meidän väliimme keskellä yötä ja puski päällään vuoronperään sun käsivartta ja mun käsivartta, mua itketti. En voinut olla ajattelematta, mitä jos asiat olisivatkin menneet toisin ja me nukahtaisimme joka ilta vieretysten, sylitysten, ja joka aamu heräisimme yhdessä Pikkuisen kehrätessä tyynyjemme välissä.
Tuota yötä seurasi päivä, jolloin mulla oli todella vaikea olo. En muista milloin viimeksi mua olisi ahdistanut niin paljon. Mä näin kuinka sä katselit mua sellaisella kysyvällä, välittävällä katsellaa ja mä tiesin, että sä näit sen mun pahan olon. Kun me jäätiin hetkeksi kahden kesken mä sanoinkin sulle, että mulla on jotenkin tosi vaikea olla, ja vaikka en osannut sulle enempää siitä puhua etkä säkään lausunut mulle lohdutuksen sanoja, sä tulit mun lähelle ja silitit mun selkääni lämpimällä kädelläsi. Ja tuo ele lohdutti mua enemmän kuin mitkään sanat.
Ilta venyi pitkään, mutta onneksi ilmapiiri keveni pikkuhiljaa. Lähtiessämme halasimme ja sä kuiskasit mulle kauniita juttuja. Mä en osannut vastata sulle, mutta toivon ja uskon, että sä tiedät sanomattakin mitä mä sulle olisin halunnut vastata ja mitä mä susta sillä hetkellä ajattelin.
Mutta sitten kun mä olin kääntynyt kulman taakse etkä sä voinut enää nähdä mua, mä hajosin täysin. Se ahdistus ja vaikea olo nousivat kerralla, suurena hyökyaaltona, jälleen pintaan ja purkautuivat saman tien ulos. Kävelin syksyisessä kaupungin yössä itkien ja ajatellen kulunutta päivää. Olo oli todella sekava ja irrallinen. Mä en tiennyt, mikä sen ahdistuksen oli aiheuttanut ja miksi se purkautui yhtäkkiä niin voimakkaasti. Mä olin kuitenkin varma, ettei se johtunut susta tai sun seurastasi, Vihreäsilmäinen.
Sen ahdistuksen aiheutti jokin muu ja musta tuntuu, etten mä olisi kestänyt sitä niinkään pitkään, kuin mitä kestin, ilman sun läsnäoloasi. Kukaan toinen ihminen ei ole koskaan pystynyt lohduttamaan mua pelkällä läsnäolollaan samalla tavalla kuin sä. Ja jotenkin vaikka tuolloin yhtenä yönä ikävöinkin sua ja jossittelin menneillä, mä tiedän nyt etten silti haluaisi meidän välien olevan erilaiset. Mä olen tajunnut, etten mä oikeasti sisimmässäni halua mitään muuta enää. Meidän välit ovat hyvät juuri näin ja mä uskon että sä ajattelet ihan samalla tavalla.
Ollaanhan kuitenkin ystäviä?
