Mitä hyötyä siitä on?

Mä en jaksa.

Ihan oikeesti mä en enää jaksa sitä, että joka ainoa viulutunti viikko toisensa perään menee aina ihan päin persettä. Mä harjottelen kotona tosi tosi tosi paljon ja mä nautin soittamisesta tajuttomasti mutta silti, ikinä opettajan edessä ei onnistu. Mä en tajua mistä se johtuu. Ehkä mä en kaikesta huolimatta tee tarpeeksi. Pitäisi tehdä vieläkin enemmän ja huolellisemmin. Pitäisi olla vieläkin parempi. Mulla on tavotteita ja haaveita ja suunnitelmia soittamisen suhteen tulevaisuuteen, mutta mitä hyötyä niistä enää on, kun koskaan ei onnistu.......

Kaikkein eniten mua sattuu se, miten mä joka tunnin lopussa nään, kuinka pettyny mun opettaja muhun on. Vaikka mä olisin kuinka harjotellu ja vaikka hän kuinka yrittäisi peittää pettymyksensä, mä nään sen silti. Miksi mä en voi riittää hänelle?

Ja ennen kaikkea, miksi mä en voi riittää ittelleni?

kysyin sinulta kerran.

mitä on heikkous?
onko heikkoutta heikomman auttaminen?
onko heikkoutta muista välittäminen?
onko heikkoutta vahvan esittäminen?
onko heikkoutta tunteiden näyttäminen vai niiden peittäminen?

entä mitä on vahvuus?
onko vahvuutta heikomman alistaminen?
onko vahvuutta vahvemman vastustaminen?
onko vahvuutta vahvan esittäminen?
onko vahvuutta tunteiden peittäminen vai niiden näyttäminen?

voiko ihminen olla vahva näyttämällä muille heikoimman hetkensä?

maailmankuvat törmäyskurssilla.

eilen juttelin ystävien kanssa matkustelemisesta. sanoin, että haluaisin hirveästi matkustaa, mutta en halua lentää koska se saastuttaa niin paljon. yksi ystävä nauroi ja sanoi ettei hän jaksa koskaan ajatella sellaista. siinä kohtaa ekan kerran maailmakuvat kolahtivat voimakkaasti yhteen. tämä mun ystävä on aivan ihana ihminen ja mulle tärkeä, mutta jotenkin siinä kohtaa vaan kolahti. 

mä ihmettelen, miten jotkut eivät jaksa ajatella ympäristön hyvinvointia. kyllä mä tiedän, että maailmassa on paljon sellasia ihmisiä, mutta se ajatus ei vain istu mun maailmankuvaani. me kaikki asumme täällä yhdessä, siispä myös meidän kaikkien pitäisi jaksaa ajatella edes jollain tasolla, mitä vaikutuksia tekemisillämme on. kuitenkin kaikki mikä vahingoittaa maapalloa, vaikuttaa lopulta meihin itseemme. tämäkin ympyrä sulkeutuu jossain vaiheessa, ja silloin me vasta havadumme siihen, että jotain pitäisi oikeasti tehdä. silloin se 'jotain' on jo liian myöhään. mä en halua moralisoida ketään, kannustan vaan vähän miettimään pieniä juttuja.

mulla on nykyään monesti huono omatunto siitä, että syön lihaa. oon yrittänyt vähentää sitä, mutta lihanruoka on mun mielestä hyvää ja pienestä asti oon ollut aika nirso kasviksille. mutta ehkä mä alotan kasvispainotteisemman ruokavalion sitten, kun oon muuttanut pois kotoa. silloin voin itse valita mitä ruokaa laitan. lisäksi mä opettelen nyt ajamaan, siitäkin poden huonoa omatuntoa toisinaan. jotenkin vaan ähh tuntuu että teen väärin. puhdas ympäristö on mulle kumminkin tosi tärkeä asia. ehkä mä en ajele paljoa sitten, kun kortti on taskussa. lihansyönnin ja ajamisen takia mä yritän parhaani mukaan olla ostamatta turhia juttuja ja sitten kun ostan, yritän ostaa lähellä tuotettua, luomua, reiluakauppaa, sademetsä-, delfiini-, ja/tai joutsenmerkittyä, käytettyä. sekä tottakai lajittelen roskat. 

pieniä juttuja ajattelemalla ja tekemällä voi saavuttaa oikeesti paljon, jos me kaikki seitsemän miljardia tehtäisiin ne jutut.

ehkä saataisiin yhdessä vielä joskus maapallo hymyilemään.

ps. löysin äsken tämän. loistava teksti ja mun huono omatuntoni vain kasvaa......

pieniä hymyn arvoisia juttuja.

hymyn arvoisia juttuja viime päiviltä:

aamut
laulava talitintti
täysi kuu
katusoittajat
tanssikengät
aurinko
sibeliuksen romanssi
hymyilevät kasvot
vessaan kirjoitetut tekstit
tähdet
eläinten tallaamat polut
w.a.mozart
muistot
jääkukat ikkunassa
aplodit
tanssiminen
oranssit housut
ressu
pakkasen punaiset posket
käsi toisen kädessä
kuuraiset puut
marianne kismetit

on ollut paljon hymyjä tällä viikolla, mutta nyt vähän haikeuttaa. en tiedä, jotenkin tuntuu raskaalta.

ps. jäiseen ikkunaan oli raaputettu: "Helin <3 Jani". aws.

ydinfysiikkaa.

kylmiäväreitä koko päivän on kulkenut mun kroppaa
ylös
alas
ylös
ja taas alas.

äsken join höyryävän kuumaa teetä ja nyt syön jäätelöä. ehkä juon kohta taas teetä ja yritän sillä karkoittaa hyytävän kylmän viiman mun sisältä.

mun elämä on nyt tosi hektistä. koko ajan pitäisi tehdä. koko ajan pitäisi olla menossa. musta tuntuu pitkästä aikaa siltä, että mä en oikein jaksa. öisin nukun levottomasti ja päivisin väsyttää. vaikka mä tiedostan koko ajan mitä kaikkea mun pitää tehdä, mun on tosi vaikeeta ottaa itteeni niskasta kiinni. mua ei vaan jotenki huvita enää. ei jaksa kiinnostaa.

ja ne kylmätväreet vaan jatkaa kulkuaan
ylös

alas

ylös

alas

ja taas ylös...

pitäisikö vai eikö pitäisi?

kuukausi jäljellä lapsuuden aikaa.

se eräs, josta täälläkin olen kirjoittanut paljon, otti pitkästä aikaa yhteyttä. kivaa?
mä en oikein tiedä, mitä mun pitäisi ajatella. 
pitäisikö hyppiä riemusta, huutaa raivosta vai itkeä surusta? 
pitäisikö kohdella häntä normaalisti, liioitellun iloisesti vai tahattoman tylysti?
pitäisikö olla iloinen ja läheinen vai kylmä ja etäinen?

ehkä pitäisi vaan olla ajattelematta koko ihmistä mutta....

musta neula tikkaa minutkin.

 

hui. varasin tänään ajan siihen, että musta neula tikkaa mustan leiman mun ihoon. 1.3. mun haave toteutuu. odotan innolla vaikka vähän pelottaakin.

ps. käteeni ei tule tuollaista kuvaa kuin yllä olevassa kuvassa... 

tanssivat revontulet.

tumman ja syvän sinisen taivaan alla kävelin tänään. taivaalla ei näkynyt ainuttakaan harmaata pilveä, kirkkaita tähtiä vain. katselin niitä kävellessäni, hengityksen höyrytessä silmiini. olisin halunnut nähdä tähdenlennon, jotta olisin saanut toivoa yhtä juttua. revontuliakin olisin halunnut nähdä. ne on kauniita. ehkä ne ovat poismenneiden ihmisten henkiä, jotka tanssivat värikkäissä asuissa tummalla talvisella yötaivaalla, eivätkä ole ollenkaan auringosta tulevia hiukkasia, jotka muuttuvat värikkäiksi osuessaan maapallon ilmakehään.

eilen oli avautumista ja syvällisyyksiä ystävien kanssa. mielessä pyöri niin paljon asioita, joita olisin vielä halunnut sanoa, mutta en saanut suutani auki. silloin se tuntui hieman liian vaikealta. asiat muuttuvat niin todellisiksi, silloin kun ne sanoo ääneen. tänään kun kaikki olivat lähteneet, itkin ja mietin. mä mietin, mitä kaikkea mun elämässä on tapahtunut ja miten rikki mä olen ollut. miten nuori ja miten rikki. mä ymmärsin myös, että aika se ihan oikeesti parantaa. se kokoaa pikkuhiljaa kaikki sirpaleet ja liittää ne taas yhteen. hitaasti ehkä, mutta varmasti silti.

we<3it

sinua katsellaan.

niin sinuakin
sinua katsellaan
teitä molempia
meitä kaikkia

jotkut olivat kirjoittaaneet sen vessan seinään. kaikki rivit eri värillä ja eri käsialalla. luultavasti siis eri ihmiset asialla, mutta silti se on kiva. kuin pieni ja tahaton runo.
joskus itsekkin on tullut kirjoitettua jotain jonkun vessan seinään liilalla tussilla. en muista mitä se oli, ehkä jotain pientä ja kaunista. tai sitten ei.

koulu on vienyt aika paljon voimia tällä viikolla. yhden viikonlopun kanssa hirveetä säätämistä, töitä kasautuu, illat venyy ja mä tunnen jo, kuinka mun stressitaso nousee. miksi mä hamstraan itselleni aina liikaa tekemistä? ehkä mä otan opikseni, sitten kun mä taas romahdan tän työmäärän alle. kai kaikki vaan pitää oikeesti kokee kantapään kautta.

p.s. katsokaa kiltiti ja ihanat tänne.
mun uusi mahti harrastus. tykkään ja hymyilen, koska kohta saan kuulla muiden ihmisten tarinoita.

I'll move to Paris, shoot some heroin, and fuck with the stars.

katsokaa kuinka pieni potteri....

mä en haluaisi olla täällä. joskus tuntuu, että mun otsaan on lyöty tietty leima ja mitään muuta mä en saa olla. se leima määrää kaiken; mun käytöksen, mun olemuksen, mun fiilikset, mun ajatukset. joskus tuntuu, etten ole sellainen kuin oikeasti haluan olla. pitäisi ehkä olla jotain enemmän. joskus taas en ole sellainen kuin oikeasti olen. uusien ihmisten seurassa jotenkin vetäydyn kuoreen. jälkeen päin aina harmittaa. silloin tuntuu aina siltä, että taaskaan mä en osannut olla oikein.

jos mä saisin siivet, mä lentäisin kauas pois. nousisin korkealle lähelle pilviä ja kuka tietää tulisinko mä koskaan enää takasin. mä laskeutuisin jonnekin kauas. jonnekin, missä olisi kaunista ja turvallista ja kodikasta. se olisi sellainen paikka ja sinne mä jäisin. siellä mä ehkä oppisin joskus elämään. olemaan normaali tai jotain muuta. oppisin ehkä olemaan minä.

MGMT - Time To Pretend

kerro kerro kuvastin.

täksi vuodeksi lupasin yrittää olla aiheuttamatta itselleni turhaa ahdistusta miettimällä asioita, joihin en voi millään tavalla vaikuttaa. se on yllättävän vaikeaa. uskottelen itselleni, että välimatka ja tietämättömyys toisen asioista tekee hyvää. ehkä se tekee, ehkä se ei tee. toivon että tekee, koska silloin voin joskus vielä olla ystäväsi. sitä mä toivoisin.

mieli on pyörinyt toisessa maailmassa tänään. muistoissa kaukaisissa, lämpimissä, iloisissa, seesteisissä, rakkaissa. niissä, joista koru mun kaulallani muistuttaa.

kerro kerro kuvastin

kumpi on kauniimpi

neiti yö vai herra päivä?

oi kerro kerro kuvastin

kannattaako huomenna herätä

vai nukunko vain yli

seuraavankin päivän?

hyvää joulua minä.

ostin itselleni kuudella eurolla skeittilaudan. hahahah nyt hymyilyttää.

nothing changes on New Year's Day.

2013
se on nyt täällä ja pois ei mene vielä kolmeensataankuuteenkymmeneenneljään päivään.
toivottavasti tästä vuodesta tulee kiva.
uusi vuosi, uudet kujeet ja uudet pettymykset.
uudelta vuodelta odottaa aina kauheasti uusia juttuja.
mutta loppujen lopuksi nää vuodet on oikeestaa aika samanlaisia.
mikään ei muutu, vaikka vuosi vaihtuu.

we<3it