Tän viikon aikana olen nauttinut suuresti kun olen saanut viilettää pyöräni selässä ympäri kaupunkia. Kerrankin matkan taitto on sujunut vauhdikkaasti, kun ei enää tarvinnut aikatauluttaa päivää kaksi kertaa tunnissa kulkevan bussin mukaan. Olen saanut nukkua hiukan pidempään joka aamu ja yliopistolta lähdettyäni kotimatka on kestänyt tunnin sijaan kaksikymmentä minuuttia. Korviin puhaltava kylmä viima, koko kropan kasteleva jäätävä sade ja reisissä polttelevat maitohapot, niin kuin myös silmiä häikäisevä aurinko ja lasten iloisten äänten kantautuminen ala-asteen pihalta, ovat saaneet mut tuntemaan eläväni. Olen polkenut aivan uusia katuja ja pieniä kujia, nähnyt tämän kaupungin ihan uudella tavalla.
Monesti ihmettelen, miksi olen iltaisin niin surullinen, sillä päivisin olen aina täynnä elämää. Ehkä aurinko vie laskeutuessaan mukanaan kaiken sen onnen ja tilalle jää vain tyhjyys ja vaikeus hengittää. Paine rintalastan alla kasvaa sitä mukaa, kun ilta pimenee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti