Kävin Keski-Suomessa pienellä alkukesän seikkailulla. Astuin uuden koulun aulaan ja ajattelin heti: "Tässä on mun tuleva koulu." Se koulu on järven rannalla ja järven takana on pelkkää ihanaa metsää. Toivottavasti se koe, jota tein siellä koululla kolme ja puoli tuntia, meni riittävän hyvin jotta saisin astua sen koulun aulaan uudestaan ensi syksynä.
Pääsykokeen jälkeen istuin viereisen järven rannalla ja nautin, koska tuntui ihan kesältä. Innostuin tarkkailemaan kuinka valot ja varjot leikkivät keskenään.
Olin monta yötä paikassa, jossa asuu kaksi vanhaa ja rakasta ihmistä. Siellä on ihana pehmoinen ja upottavan sohva ja seinä, jolle ilta-aurinko maalaa aina kasvien varjoja.
Ja se sama ilta-aurinko näkyi joka ilta sen huoneen ikkunaan, jossa nukuin vanhan kerrossängyn kovalla alapedillä. Siellä tuli mieleen lapsuus ja se kuinka me kaikki viisi serkusta lähdettii kuumina kesäpäivinä uimaan läheiseen rantaa.
Siellä on myös ihana piha, jonka suuren ruusupensaan varjoon majottauduin lukemaan yhtenä päivänä. Istuin ja luin yhteen soittoon varmaan viisi tuntia. Oi se oli niin ihanaa.
Aurinko ja varjot leikittelivät kirjan sivuilla. Linnut lauloivat ja kaikkialla tuoksui pihlaja.
Siellä oli hurjasti kevätesikkoja...
...ja valkovuokkoja...
...ja monena päivänä jopa liian kuuma. Mutta sitten yhtäkkiä lämpötila tippuikin yhdessä yössä kolmekymmentä astetta ja oli pakko vetää villasukat jalkaan.
Kävin myös lähimetsässä katsomassa, miten kesä oli sen joka sopukkaan jo kotiutunut. Tuossa metsässä juoksentelin aina pienenä ja siksi oli aika nostalgista kävellä siellä jälleen.
Löysin sieltä uusia polkuja! Aurinko valaisi yhden polun, joten mun oli pakko mennä katsomaan, mitä sen polun varrelta löytyy. Aurinko vaikutti siltä, kuin se olisi halunnut mun menevä juuri sinne.
Löysin kaksi toisiinsa kietoutunutta puuta. Ne olivat kasvaneet hyvin tiiviisti yhteen, kietoneet oksansa toisen ympärille. Ne näyttivät rakastuneilta.
Palasin toissapäivänä kotiin ja sen jälkeen olen ilman mitään sen suurempaa syytä itkeskellyt aina välillä. Ehkä siksi, koska yhden elämänvaiheen loppu häämöttää niin lähellä. Ehkä siksi, koska musta on tuntunut viime viikkoina kovin yksinäiseltä. Opettelin taittelemaan origamilintuja ja se vähän piristi haikeaa mieltä.
Joka tapauksessa ylihuomenna saan painaa sen valkoisen lakin vihdoin päähäni ja silloin mä hymyilen ja odotan innolla tulevaa, joka on vielä täydessä sumussa kesäkuun toisesta viikosta eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti