Aamukahvin ääressä mä katselen ulos suuresta ikkunasta syksyiseen aamuun. Kello on vähän ja maailma näyttää vielä torkkuvan, mutta mä nautin sen rauhallisuudesta, hiljaisuudesta. Tuntuu pysähtyneeltä. Kuin olisin pysähtynyt siihen hetkeen odottamaan jotain tapahtuvaksi. Mutta mitä oikein odotan? Ehkä viestiä uudelta ystävältä. Ehkä jonkun vielä uudemman ihmisen kohtaamista. En tiedä. Maailmassa on paljon mitä odottaa, vaikka tavallaan en kaipaa mitään lisää. Ehkä siis odotan vain seuraavaa kirkasta ja kuulasta aamua, jolloin usva haahuilee järven pinnan yllä.
Seinällä tikittää kello, mutta edelleen tuntuu siltä, ettei mikään liiku. Ei edes aika. Viimein havahdun, kun Pikkuinen hypähtää eteeni pöydälle. Se kehrää ja katsoo mua suurilla keltaisilla silmillään. Mä katselen sitä ja rapsuttelen sitä hetken, sitten mä nousen ja lähden ulos, syksyiseen alkavaan päivään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti