Se on kuin mustat sade pilvet taivaalla. Yhtä paksu. Yhtä tumma. Yhtä painava. Ihan millä hetkellä hyvänsä sen alareuna repeää ja kaikki se mitä se sisällään kantaa valuu ulos vuolaana virtana. Rajuna. Pysäyttämättömänä. Helpottuneena. Noiden tummien pilvien takana on kuitenkin aina aurinko, joka paistaa vaikkei sitä näy. Kun tummat pilvet ovat päästäneet ulos kaiken sen raskaan veden, ne väistyvät auringon tieltä. Silloin niillä on parempi olo.
Mun pitäisi toimia samoin. Mun pitäisi puhua suoraan ihmiselle. Itkeä ja kertoa kaikki se paha olo, kaikki ne tummat pilvet, pois mun sisältä. Mä tiedän, että se on ainut keino mikä auttaa. Jos en tee sitä, mä hajoan.
Mutta mä en pysty. Tää ahdistus on kamalinta, mitä mulla on ikinä ollut. Mutta mä en silti pysty päästämään sitä pois mun sisältä. En pysty näyttämään, että mäkin olen joskus heikko. En pysty itkemään ihmisen edessä, jota rakastan eniten. Pelottaa.
Äsken yksi tuollainen tumma pilvi repesi ylläni. Ehkä se halusi näyttää mulle mallia.
näin illalla ystävää. käveltiin ulkona niin kauan että jalkoihin sattui. istuttiin puun alla syömässä suklaata ja juttelemassa kaikesta. ihan ihan kaikesta. ei oltu nähty neljään kuukauteen. myöhemmin alkoi sataa. siirryimme siis katoksen alle. istuttiin myöhään yöhön siellä, kylmällä asfaltilla, kuunnellen sadetta, nauttien kesästä, ja jubaillen edelleen kaikesta. tuntui niin kesältä, koska ei ollut yhtään kiire minnekään.
ja meillä oli saatanan hauskaa. pitää nähdä tätä ystävää paljon useammin kuin joka neljäs kuukausi. kaikki taitaakin palata itsestään ennalleen. hymy.
tänään vei juna kauas pois. yksin istuin siellä, viulukotelo jalkojen alla. en tiedä miksi itketti, vaikka tiedän palaavani vielä takaisin. no, itketti silti. katselin koko matkan kuinka sadepisarat kisailivat ikkunalla. niillä näytti olevan kivaa. nyt tuntuu oikeasti lomalta, koska olen poissa kotoa. kun juna pysähtyi ja astuin sieltä ulos, tuntui kuin olisin saapunut jälleen toiseen kotikaupunkiini. paikkaan, minne tunnun kuuluvani. näin vanhat rakkaat kasvot pitkästä aikaa. hymy taas.
nyt on hyvä olla, vaikka väsyttää, koska lapio. aina ei vaan tarvii syytä siihen että on tosi hyvä fiilis.
Yksi päivä bussissa heräsi mielessä omituinen ajatus. Pohtiva kysymys, johon vastausta mietin pitkään.
Jos joutuisin luopumaan kuulosta, näöstä tai kyvystä puhua, mistä pystyisin luopumaan?
Jos luopuisin kuulosta, en voisin enää koskaan soittaa viuluani. En voisi enää koskaan kuunnella musiikkia. En voisi enää koskaan tehdä musiikkia. En voisi enää koskaan kuulla lintujen laulua, sateen ropinaa tai metsän ääniä. En voisi enää koskaan kuulla toisten ihmisten ääntä, laulua, vihellystä, epämääräistä hyminää. En voisi enää koskaan kuulla vatsan kurnintaa, kellon tikitystä tai metron ääntä kun se saapuu pysäkille. Jos en voisi kuulla enää koskaan mitään, se olisi kauheaa.
Jos luopuisin näöstä, en voisi enää koskaan nähdä aurinkoa. En voisi enää koskaan nähdä seepra-kuvioista polkupyörää. En voisi enää koskaan nähdä kukkivia kukkia. En voisi enää koskaan nähdä kauniita kasvoja, suloisia hymyjä, sinisiä silmiä. En voisi enää koskaan nähdä kevättä, kesää, syksyä, talvea. En voisi enää koskaan nähdä kauniita valokuvia, koukeroisia nuotteja tai kuvaani peilistä. Jos en voisi enää nähdä koskaan mitään, se olisi kauheaa.
Jos luopuisin kyvystä puhua, en voisi enää koskaan jutella. En voisi enää koskaan käydä pitkiä syvällisiä keskusteluja, kuiskata salaisuuksia hiiren hiljaa ystävän korvaan tai yrittää nauraa ja puhua samaan aikaan. En voisi enää koskaan liikuttaa suutani niin, että samalla tuottaisin ääntä. Jos en voisi enää koskaan puhua, minulla ei olisi omaa ääntä. Kukaan ei tietäisi, miltä minä kuulostan.
Silti luopuisin kyvystä puhua. Musiikki on mulle elämä, siksi en pystyisi luopumaan kuulosta, ja tää maailma on niin kaunis, etten pystyisi luopumaan näöstä. Täällä on niin hurjasti kaikkea pientä ja suurta, söpöä ja somaa. Harmi, että me ihmiset tuhotaan tätä maapalloa ja sen kauneutta koko ajan. En kyllä tosiaankaan haluaisi luopua mistään näistä, mutta jos olisi aivan pakko, pystyisin olemaan puhumatta. Ja sittenhän olisi ainakin kunnon syy opetella puhumaan käsilläni.
Miettikää kaikki tätä, mistä näistä kolmesta TE pystyisitte luopumaan ?
Olkaa kiitollisia siitä, että saatte olla täällä tuollaisina kuin olette, ja kuunnelkaa tää. Siinä lauletaan asiaa.
mä luulin, että nyt kun on kesäloma mun ei tarviis tehä mitään kouluhommia. mutta jihuu matikan korotus uusinta täältä tullaan ja heti syksyllä toinen. numerot ei jätä mua lomallakaan rauhaan.
huomenna ekat ylppärijuhlat. aamulla saan toimia kampaajana. toisessa kädessä suoristusrauta, toisessa kiharrin.
