Ota minut syliisi ja rauhoita, tuudita minut uneen niin kuin lapsena.

Musta tuntuu, että joka ilta mun kroppa ja mieli käy ihan ylikierroksilla. Tuntuu, että voisin juosta maratoonin, sydän sykkii tuhatta ja sataa, kädet tärisee, en pysty istumaan paikallani. Mielessä pyörii juttuja laidasta toiseen ja takaisin. En pysty menemään nukkumaan. Istun sängyllä hämärässä ja kuuntelen rauhoittavia biisejä. Keskityn hengittämiseen, rauhassa sisään ja ulos, sisään ja ulos. Ei se auta. Pyörin sängyssä tunnin, toisenkin, ehkä jopa kolmannen. Nousen ylös, opiskelen hetken tai suunnittelen musadiplomia tai penkkareita, venyttelen ja yritän saada kropan ja mielen rauhoittumaan. Yritän uudestaan nukkua ja vihdoin nukahdan.

Aamulla herään väsyneenä, en meinaa saada silmiä auki.

Mikä mua vaivaa? Haluaisin (ja mun tosiaankin pitäisi) nukkua kunnolla, mutta ei. Nukkumatti, miksi hylkäsit minut vaikka juuri niin kipeästi sinua tarvitsisin?

Kaipaan läheisyyttä.

Kuuntele kuinka rintalastan alla muuttuu rytmi.

Tää viikko on ollut täynnä semmoista iloa, että on tuntunut kuin voisin haljeta. Suunnaton ilo ja onnellisuus ovat kuplineet mun sisällä, saaneet mut hykertelemään itsekseni ja hymyilemään kaikelle ja kaikille.  Maailma on ollut niin kaunis kimmeltäessään pakkasessa ja auringon paisteessa. Huikeaaaaaaa miten hyviä fiiliksiä.

Viime viikonloppuna tapasin yhden ihmisen viime keväältä. Me istuttiin pitkiä aikoja kahden kesken ja keskusteltiin maailmasta, ihmismielestä, onnellisuudesta. Huomattiin, miten erilaisia me ollaan. Kahdesta eri ääripäästä, mutta silti henkisesti ollaan ihan samalla viivalla. Kaikesta huolimatta, me katsotaan maailmaa aika samalla tavalla. Pitkin viikkoa on tullut hetkiä, kun olen halunnut vain keskustella hänen kanssaan. Se oli jotenkin niin vaivatonta, luontevaa ja avointa, vaikka ei me kunnolla edes tunneta. Mutta ei me varmaan nähdä enää, ainakaan pitkään aikaan.

Koulua on jäljellä enää yksi päivä! Sen jälkeen käyn koululla tekemässä vain kokeita. Mitä ihmettä?! En voi ymmärtää sitä, minne nämä kaksi ja puoli vuotta ovat kadonneet. Ihan kuin joku olisi napsauttanut sormiaan ja vuodet olisivat samassa kadoneet jäljettömiin. Hämmentävää, hämmentävää, hämmentävää, mutta samalla tosi kivaa. Tätähän me juuri ollaan ootettu viimeset kaksi ja puoli vuotta haha.

Musta tuntuu, että mun yleisfiilis on hämmentynyt. Joka päivä jokin asia elämässä, maailmassa, ihmissuhteissa saa mut hämmentymään. Mä ihmettelen ja hämmästelen pieniä ja suuria, kauniita ja rumia, tavallisia ja epätavallisia asioita kuin pikkutyttö. Mutta ei se mitään, sellanen positiivinen hämmennys on musta vaan hauskaa. Ehkä se kertoo siitä, että mä kiinnitän huomiota mun ympärillä oleviin asioihin ja jään pohtimaan niitä ja niiden merkityksiä. Ihmismieli on omituinen ja muunmuassa sitä mä olen koko menneen viikon hämmästellyt.

Kaiken tän hämmennyksen ja iloisuuden keskellä, mä olen kuitenkin myös hyvin kiireinen ja stressaantunut. Tuntuu, että viikot loppuu kesken, päivistä loppuu tunnit kesken ja asioita jää tekemättä. Tuntuu, ettei keskittymiskykyä ole ja siksi hommat etenee liian hitaasti. Ja kun hommat etenee hitaasti, stressitaso nousee liian korkeaksi. Mutta kyllä tää elämä tästä järjestyy, hommat saan tehtyä ja keskittymiskyky löytyy. Näin mä ainakin haluan uskoa, niin se ehkä hieman helpottaa kiireen tuntua.

Väsymyksestä, kiireestä ja hämmennyksestä huolimatta päällimmäinen tunne on kuitenkin onnellisuus. Elämä on hassua ja jännää. Ohhoi.

Let's go back to the start.

Päivällä koulussa istuessani mä tunsin, kuinka ahdistava paine mun sisälläni kasvoi. Se painoi rintaa ja keuhkoja. Oli hankala hengittää. Se tuntui melkein samalta kuin silloin kerran pienenä naapurin pojan potkaistessa jalkapallon voimalla mun vatsaan. Ilma pakeni keuhkoista, eikä henki kulkenut kunnolla hetkeen.

Kun lopulta viimeinen tunti päättyi, astuin ulko-ovesta valoisaan, valkoiseen maailmaan. Mä vedin pariin kertaan syvään henkeä. Kirpeä pakkasilma täytti keuhkoni ja vapautti kaiken sen paineen ja ahdistuksen pois. Miten ihanalta se tuntuikaan, kun pystyi hengittämään vapaasti.

Vaikka eilen tuntuikin ihan hyvältä se, että asiat meni niin kuin ne meni, tänään on ollut vähän eri fiilikset taas. Haikeutta ja ikävää. Ihmetystä ja jossittelua. Mutta kaikki se on turhaa, koska mä en varmaan enää koskaan tapaa sitä punavalkoraitapaitaista ihmistä. Tai en ainakaan pitkään aikaan, joskus jossain tapahtumassa ehkä, ehkä en. Nyt pitää vain totutella ja unohtaa ja jatkaa matkaa.

Come up to meet you, tell you I'm sorry
You don't know how lovely you are
I had to find you, tell you I need you
And tell you I set you apart
Tell me your secrets, and ask me your questions
Oh let's go back to the start

Sosiaalisten tilanteiden ähky.

Viime yönä makasin valveilla kylmän, puisen talon yläkerrassa, kovalla patjalla. Ympärilläni nukkuivat kymmenen muuta ihmistä. Kuuntelin kuinka aika ajoin juna rymisteli ohitse. Mietin mennyttä päivää, jonka olin kokonaan ollut vähän hukassa, vähän hämmentynyt. En oikein ollut saanut otetta mistään. En itsestäni, en siitä mitä minun pitäisi tehdä. Haahuilin vain ympäriinsä ja ihmettelin. Vietin aikaa sen viikon takaisen ihmisen kanssa ja meillä oli hauskaa. Rentoa ja luontevaa, mutta silti jotain meidän välillä oli muuttunut. Ei meidän välit olleet varsinaisesti kylmät, mutta etäisemmät kuin viikko sitten. Tuolloin yöllä se harmitti hirveästi ja se oli ehkä se syy, miksi uni ei tahtonut tulla. Mä itse ja mun käytös ärsyttivät itseäni. Makasin monta tuntia vain paikoillani, ajatusteni kanssa ja kuuntelin nukkuvien ihmisten ja meluisten junien ääniä.

Hassua, miten fiilikset voivat muuttua niin paljon yhden viikon aikana. Tuntuu, että siitä olisi vähintäänkin ikuisuus, kun hän halasi mua takaapäin. Nyt kun mietin niin ei se mitään, ei se haittaa. Ehkä onkin vain parempi, ettei tänä viikonloppuna tapahtunut mitään.

Kun sade rummuttelee ikkunaan.

Tällä viikolla oon monesti huomannut ajautuvani toiseen todellisuuteen. Siinä todellisuudessa ovat oleskelleet kahdestaan hippityttö ja hipsteripoika. Maailma on ollut utuinen, valoisa. Tunnelma on ollut rauhallinen ja seesteinen, onnellinen. Nuo kaksi toistensa syliin sopivaa olentoa ovat voineet rauhassa olla lähekkäin ja puhua maailmasta, elämisestä, menneestä ja tulevasta. Eikä kukaan ole heitä häirinnyt.

Mutta sitten tuo toinen todellisuus yhtäkkiä katoaa. Mä havahdun ja huomaan että istun koulussa enkä ole kuullut puoliakaan siitä, mitä opettaja on edessä puhunut. Mä oon yrittänyt olla maalaamatta pilvilinnoja, koska jos niitä ei maalaile, ne ei voi myöskään koskaan romahtaa. En ole siinä kauhean hyvin onnistunut ja nyt tuleva viikonloppu vähän jännittää. Huomenna aamulla, vielä pimeän aikaan, mä näen sen viime viikonlopun punavalkoraitapaitaisen ja me ollaan taas kaksi päivää yhdessä. Oi voi ja oi jee ja mitä tapahtuu? Hassu olo, mutta ihan hyvällä tavalla kai.

 Ja nyt mä haluaisin kovasti oppia soittamaan huuliharppua.

Piiri pieni pyörii.

Hämmentää edelleen.
Ajatukset pyörii ympyrää. Halaus. "Sä oot tosi söpö." Halaus. "Sä oot tosi söpö" Halaus.
Yritän saada mun ajatukset rauhoittumaan.
Sanon itselleni: "Keskity, keskity." Mutta en mä siihen pysty.
Olisi niin paljon tehtävää, mutta en mä saa tehdyksi niistä mitään.
Mielessäni on vain hän ja se tutkiva katse, jolla hän katsoi mua koko illan.
Muita hän ei katsonut sillä tavalla.

Mä haluaisin vaan olla sun lähellä ja puhua elämästä...

Hämmentynyt hämmennys.

Viikonloppu oli super kiva, vaikka ääneni olikin kateissa melkein koko ajan. Kivoja kivoja ihmisiä. Varsinkin sinä punavalkoraitapaitainen.

Halaus yllättäen takaapäin. Kuiskaus: "Sä oot tosi söpö." Hihi, niin sinäkin.

Viime yönä nukuin tosi huonosti, sillä ajatukset pyörivät ympyrää. Koska sinä, tuo halaus ja nuo sanat. Oi.

Ilostuttaa ajatus siitä, että me nähdään ensi viikonloppuna ellei mitään ihmeellistä tapahdu.

Uusi vuosi, samat kujeet.

2013 meni.
2014 tuli.

Mutta melkein mikään ei silti ole muuttunut. Kiirettä, huisketta, salaisuuskuiske kuitenkin puuttuu. Viime vuosi oli iloinen, positiivinen ja kokonaisuudessaan onnellisin pitkään aikaan. Viime vuoden aikana mä opin, ettei mun tarvii pelätä vanhenemista, koska kaikki vuodet opettaa meille asioita ja kasvattaa meitä ihmisinä. Jos mä pelkään vuosia, multa menee lukemattomasti asioita ohi. Odotan innolla ja jännityksellä, mitä kaikkea tämä vuosi tuo tullessaan, sillä mahdollisuuksia on niin suuriin muutoksiin, että en edes vielä ymmärrä sitä. Vuoden päästä mun elämä voi olla ihan toisenlaista kuin mitä se on nyt. Lisäksi mä odotan innolla, mitä tämä vuosi mulle opettaa.

Ääneni taisi mennä lomalle, sillä sitä ei ole. Saan tällä hetkellä aikaan vain käheää pihinää ja koko ensi viikonloppu pitää olla uusien ihmisten keskuudessa keskustelemassa. Saapas nähdä miten sekin onnistuu oi voi.