I wanna fly, and never come down.

Joka aamu mun herätyskello herättää mut kaksi minuuttia ennen kuin muumit alkavat kakkoselta. Mä makoilen siitä seuraavat noin 23 minuuttia sängyssäni katsellen muumien elämää ja nostalgisoiden lapsuutta. Sen jälkeen mä nousen, vetäisen takut nutturalle ja villasukat jalkaan. Sitten mä hiippailen keittiöön, otan kupin kahvia ja yhden appelsiinin, avaan Harry Potter och Fången från Azkaban -kirjan ja ilmiinnyn Tylypahkaan. Harmittaa kauheasti, etten voi seikkailla siellä koko päivää, vaan aika pian pitää palata tänne, sulkea Potteri ja avata koulukirja. Mutta mun päivien alut on kyllä oikein mainioita. Monesti hyvä ja onnellinen aamu lupaa jaksamisen ja tsemppihengen täyteistä päivää. Ja sellainen jos jonkinlainen päivä on ehkä kaikkein ihanteellisin lukulomalaiselle.

Ainoastaan sydämellä näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.

Viime yönä mä näin unta kaupasta, jonka hyllyt olivat kattoon asti täynnä appelsiineja. Tuon kaupan omisti Vihreäsilmäinen ja mä ostin häneltä paperipussillisen täydeltä niitä kauniin keltaisen oransseja appelsiineja.

Koskaan mun elin aikana ei ole tänä päivä, helmikuun seitsemäntenätoista päivänä, satanut vettä tai näkynyt nurmikkoa. Mä olen tottunut viettämään tämän päivän ulkoillen kylmässä, valkoisessa maailmassa, mutta tänään mä lompsin limenvihreät kumpparit jalassa. Hassua, että yhdeksästoista olemassaoloni vuosipäivä on ollut erilainen kuin kahdeksantoista edellistä. Hassua myös, että näitä vuosipäiviä on kertynyt jo se yhdeksäntoista. Hih.

Se päivä, jota me ollaan odotettu lukion alusta alkaen.

Eilen: "Montako päivää meillä on jäljellä?!" "NOLLA!" "Entä muilla?!" "IHAN VITUSTI LIIKAA!"

AAAAAA koko se päivä oli vaan jotain niin loistavaa!

Viime yönä (kun en halunnut mennä penkkaribileisiin) kävelin neljä tuntia kaverin kanssa hiljaisessa kaupungissa. Oli pimeää ja vähän viileää, kädessä mukillinen kuumaa kaakaota ja vierellä hyvää seuraa. Oli tosi kivaa. Lopulta päädyttiin meren rantaan ja päätettiin lähteä yhtäkkiä seuraavalla lautalla Suomenlinnaan katsomaan Majakkaa ja sen valoa ihan niin kuin muumeissa muumitkin tekevät. Mä en ollut koskaan ennen nähnyt majakkaa toiminnassa. Se oli hieno ja jotenkin mystinen. Mystisyyttä lisäsivät taivaalla pilvien lomasta näkyvä täysikuu ja helmikuinen yö.

Ennen kuin lautta lähti takaisin mantereelle, me seisottiin hetki saaren rannassa ja katseltiin kaukana näkyviä Helsingin valoja. Mulle tuli hassu olo. Mä tajusin, että siellä jossain kaukana niiden valojen keskellä on koti, mutta ei ehkä ole enää kauaa. Silloin mä ekan kerran oikeasti sisäistin sen, miten kaikki tulee muuttumaan. Lukiota 0 päivää jäljellä, kirjotukset vain ja niiden jälkeen kaikki on auki. Ymmärsin, että mulla on mahdollisuus tehdä mitä vain. Huikeaa.

Tuo yöllinen kävely ja pikkuinen seikkailu sekä ne satumaiset ja huikeat fiilikset oli ehdottomasti paras tapa juhlia sitä, että se oli sit siinä.

If you go, if you go.

Muutamia ajatuksia ja sattumuksia, jotka ovat hämmentäneet ja vähän ahdistaneetkin tän viikonlopun aikana.

Ensiksi:

Eilen multa kysyttiin: "Mistä sä unelmoit?" Mä en osannut vastata. Mä mietin ja mietin, mutta en vaan keksinyt "tarpeeksi hyvää" vastausta, jonka olisin kehdannut sanoa ääneen. Tosi tosi hämmentävää. Mulla on tavotteita ja asioita, jotka mä haluan saavuttaa, kokea, tehdä elämässä, mutta onko ne asioita joista mä unelmoin? Mä en tiedä. En osaa vieläkään vastata tuohon kysymykseen.

Toiseksi:

Lauantaina aamulla toisilleen ventovieraat ihmiset kohtasivat, juttelivat, tutustuivat. He viettivät vuorokauden yhdessä ja sitten kun sunnuntai kääntyi kohti iltaa he erosivat, eivätkä ehkä koskaan enää kohtaa. Miten omituista. Mäkin olen tänä keväänä jo neljänä viikonloppuna ollut pienen ohikiitävän hetken osa tuntemattomien, mutta samalla tosi huippujen, tyyppien elämää. Mutta enää mä en näe heitä. Joskus jos me kävellään toisiamme kadulla vastaan, ei me moikata eikä ehkä edes tunnisteta toisiamme. Se meidän pieni yhteinen hetki muuttuu merkityksettömäksi osaksi menneisyyttä ja elämä kuljettaa meidät eri suuntiin.

Lopuksi vielä hymyilyttävä asia: 

Sain eilen illalla terveiset siltä tammikuun punavalkoraitapaitaiselta ihmiseltä. Se ilostutti, koska hän oli ajatellut mua. Hihi.

Milloin harha jatkuu, mistä taivas alkaa ja miksi kaikki loppuu?

Näin eilen Vihreäsilmäisen. En ollut kuullut hänestä moneen kuukauteen ja sitten hän istuikin siinä mun vieressä ja kysyi, mitä mulle kuuluu. Kerroin, että olen kiireinen ja väsynyt, mutta silti ihan iloinen. Elämä on vähän sekaisin ja kaikki tuntuu hassulta, mutta silti menee ihan hyvin. Sitten mä kysyin, mitä hän. Ja hän vastasin, että menee hyvin. Ja sitten me juteltiin hänen elämästään. Oli hurjan kivaa nähdä häntä, vaikka se toikin mieleeni muistoja. Niitä onnellisia muistoja, jotka saivat mut vielä vuosi sitten ihan sekaisin. Nyt ne ei enää saaneet. Mä en enää takertunut niihin muistoihin, vaan mä ajattelin ne läpi ja menin eteenpäin. Outoa, miten kaikki muuttuu huomaamatta. Ne puolentoistavuoden ja vielä vuodenkin takaiset ajatukset ja tunteet tuntuu nyt niin etäisiltä ja vierailta. En mä enää voisi kuvitella mitään sellaista meidän välille, mitä siinä joskus ehkä mahdollisesti oli. Mutta se on mun mielestä vaan hyvä, koska nyt mä olen onnellisempi. 

Seuraavan kerran näen Vihreäsilmäisen huhtikuussa. Tänään on aika tasan kaksi kuukautta siihen.

Pmmp:n Matkalaulu-levy on ihanaihana, mutta nyt vähän huvittaisi kuunnella Scandinavian Music Groupin uutta levyä, koska se on kuulemma hyvä. Oih. SMG - Ei paniikkia