Omituinen elämä.

Kun toissapäivänä kävelin yhden ystävän kanssa aarniometsässä 

ja kun pieni poika kiipesi bussissa kotimatkalla viereeni ja katsoi mua tuimasti 

(ja näytti samalla äärettömän söpöltä) 

ja kun eilen mukava ja hyväntahtoinen mies tuli silittämään mustaa otusta jota olin lenkittämässä 

ja toivotti sitten hyvää vappua iloisesti 

ja kun sen jälkeen näin miten auringonsäteet työntyivät läpi pilven reiästä 

ja kun nyt syön samaa meloonikarkkipurkkaa kuin pienenä 

musta tuntuu, että tää maailman on vielä sittenkin aika kiva paikka ja on täällä aika kivojakin ihmisiä. Eikä mun tarvii olla niiden kanssa enää, joiden seurassa mulla on paha olla. 

Ohoi pitää vaan katsoa asioita hieman eri perspektiivistä.

Luulen, että hän pakoaan suunnitellessaan käytti hyväkseen muuttolintujen vaellusta.

Mä seison siinä samassa ringissä seitsemän muun ihmisen kanssa. Mä olen hiljaa, mutta hymyilen.

Mä katson oikealle; kaksi ystävääni keskustelevat keskenään.

Mä katson suoraan eteenpäin; kaksi ystävääni keskustelevat keskenään.

Mä katson vasemmalle; kolme ystävääni keskustelevat keskenään.

Mä katson jalkoihini, enkä tunne kuuluvani sinne. En tunne kuuluvani siihen porukkaan. Mä yritän pitää sen hymyn väkisin mun kasvoilla, mutta vesi alkaa nousta silmiin. Miksi mä en kuulu tänne enää?

Tuossa hetkessä mun sisällä oli kamalin tunne pitkään aikaan. Nuo ihmiset, jotka olen tuntenut kohta kolme vuotta, joita mä olen pitänyt sen ajan mun ystävinä, olivat mun ympärillä, mutta musta tuntui kuin olisin ollut siinä yksin. Kuin olisin ollut vain mitätön varjo, johon kukaan ei kiinnitä huomiota. Tää ei ollut ensimmäinen kerta, kun mulle tulee tuossa porukassa tällainen olo. Se on tullut viimeisen vuoden aikana aika usein. Ja aina kun tää tunne tulee mä muistan ala-asteen ja sen kun musta tuntui tältä joka ainoa päivä koulussa kuudennella luokalla.

 

Nyt on hyvin yksinäistä ja mä haluan kovemmin kuin koskaan muuttaa pois tästä kaupungista.

Jäät seisomaan, katsot hymyillen.

Tänään näin kuinka rakennustyömaalla miehet kiinnittivät talon seinää paikoilleen. Ja samassa jäniksenpoika juoksi ja katosi rakennuskontin alle. Se oli varmaan eksynyt äidistään.

Mä käyn mielessäni läpi keskusteluja, joita ei koskaan tulla käymään.

Mä elän mielessäni läpi hetkiä, joita ei koskaan tule tapahtumaan.

Ja musta tuntuu, kuin olisin rakastunut. Hymy nouseen väkisin suupieliin ja mahan pohjassa kutittelee, kun ajattelen. Mutta kehen olisin rakastunut? Kun sinä, hän ja se kolmaskin olitte elämässäni kukin vuorollaan vain yhden viikonlopun verran, ennen kuin lähditte ja ennen kuin minä lähdin. Eikä me ehkä koskaan enää kuljeta toisiamme vastaan.

Ehkä mä olen rakastunut tähän kevääseen ja sen tuomaan keveyden ja vapauden tunteeseen.

Kaiken kauneus lyö hetken ällikällä.

Pääsiäisen olin keskellä luontoa. Istuin auringossa ja luin pääsykokeisiin. Bilsankirjaan oli kyllä vaikea keskittyä, sillä...

...näin punarinnan ja käpytikan, sekä kuulin monien lintujen laulun.

...näin sinivuokkoja.

...näin sammakon ja hetkeä myöhemmin kaksi sammakkoa kurnuttelivat vuoronperään jossain lähellä.

...näin kuinka kukkapenkissä olevista mukuloista oli alkanut uudet kasvit jo versomaan.

...näin sitruunaperhosen.

Tunsin itseni taas siksi samaksi pikkutytöksi, joka joskus olin. Se pikkuinen ruskeasilmäinen tyttö, joka kulki metsissä lintukirjan ja kasvikirjan kanssa, oli haltioissaan kaikista luontohavainnoistaan ja kirjoitti ne muistiin Pirkan sinikantiseen ruutuvihkoon.

Yhtenä iltana istuin yksin kuistin rappusilla. Katsoin kuinka aurinko laski maalaten samalla taivaan pilvet vaaleanpunaisiksi. Kuuntelin lintujen kevätkonserttia. Fiilistelin kevättä ja ihmeellistä maailma. Siinä illassa oli todellakin lupaus kesästä.

Niin minusta tuli se.

Pääni sisällä on ollut varsinainen hullunmylly viime päivinä.

Siellä ovat olleet samaan aikaan varmaan kaikki mahdolliset tunteet, jotka ihminen voi tuntea.

Siellä ovat olleet ne ihanat hetket viime viikonlopulta, jolloin olin taas samojen mahti tyyppien kanssa kuin aikaisemminkin.

Siellä ovat olleet myös ne kauniin kipeät muistot kahden vuoden takaa, sillä aika tasan kaksi vuotta sitten kuulin ensimmäisen kerran Vihreäsilmäisestä. Sain sen ensimmäisen sähköpostiviestin ja stalkkasin hänet facebookista. En silloin olisi todellakaan arvannut, miten häntä ajattelen pari vuotta myöhemmin.

Pääni sisällä ovat menneet sekaisin menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. En tiedä missä ajassa haluaisin olla, missä ajassa mun kuuluisi olla, mihin suuntaan mun pitäisi kulkea. Omat valinnat epäilyttää.

Tunteet ovat olleet pinnassa jo monta päivää. Ihan pienetkin asiat, olivat ne sitten hyviä tai ei niin hyviä, saavat veden nousemaan mun silmiin. Mä en jaksa välittää siitä, vaan annan veden nousta ja kyynelten valua jos ne ovat valuakseen.

Mutta kaiken tän sekamelskan ja hämmennyksen keskellä mä tunnen itteni kuitenkin onnelliseksi. Mä näen valtavasti kaikkea kaunista mun ympärillä ja tunnen valtavasti kaikkea hyvää mun sisällä, sekä kuuntelen Björkiä ja SMG:tä lakkaamatta.

Mitä täällä tapahtuu?

Jätän tänäkin yönä ikkunani auki.

Voihan onnellinen olo. Viikonloppu meni ihan jossain hyvän olon kuplassa metsän keskellä huippujen tyyppien kanssa. En muista milloin viimeksi oisin nauranut niin monta kertaa niin katketakseni niin että vatsaan sattui kamalasti enkä meinannut saada henkeä.

Sunnuntaina yöllä kävellessäni junalta kotiin haistoin pitkästä aikaa sen ihanan tuoksun, miltä maailma tuoksuu aina sateen jälkeen. Viime yönä nukuin yli yksitoista tuntia ja olin ihan hämmennyksissä kun kävin tänään iltapäivällä kävelyllä, sillä silloin porukka oli tulossa kouluista kotiin ja mä olin ollut valveilla vasta kolme tuntia.

Tilasin juuri itselleni netistä Peter Pan -dvdn! Oi oi se on ihana tarina. En halua koskaan kasvaa täysin aikuiseksi vaan jätän tänäkin yönä ikkunani auki, jotta voin löytää toisen tähden oikealta ja lentää suoraan kohti aamua ja päästä Mikä-mikä-maahan hihi.