rauhatonta.

ahdistaa.
ahdistaa.
ahdistaa.

katson lautasta. mua oksettaa. mä en pysty. se on väärin. en saa satuttaa itteeni. en saa vahingoittaa itteeni syömällä.

jos teen sen lihon. minusta tulee muodoton, lihava, epänormaali. kerään katseita. erotun joukosta. ei ei ei. niin ei saa käydä. en ansaitse sitä.

pitäisi tehdä toisin. laihtua. olla pieni ja siro ja kaunis. sellainen kuin toiset.

"hyvä hienoo, just noin! jatka samaan malliin! ei ruokaa. se on kiellettyä. tapat ittes jos syöt. muista se."

kuuntelen tota huutelevaa ääntä. se on oikeessa. sitä täytyy totella.

"ei älä kuuntele sitä! jos sä ET syö, sillon sä kuolet! miks teet näin ittelles? kyllä sä sisimmässäs tiedät, mikä on oikein ja sulle hyväksi."

tuo toinen äänikin on aivan oikeassa. kyllä mä tiedän, mikä on mulle hyväksi. laihtuminen.

stressaavaa.
painostavaa.
ahdistavaa.

diaknoosi: anoreksia nervosa.

ja pah. ne on väärässä. ei anoreksia muhun vaikuta. mä vaan vähän laihdun ja osaan lopettaa ajoissa.
mä lopetan sitten, kun mun kauniit solisluut näkyy tarpeeksi. silloin kun kaikki voi nähdä miten kauniit ne on.

ei tää oo yhtään vaarallista.

....

sit mä heräsin.
mitä rakas alitajuntani yrität viestittää minulle tällaisella rauhattomalla unella? 

tajunnan virtaa.

 tuon kuulakärkikynä sai tänään aikaan mun kädessä. tajunnan virtaa. ehkä toi kuvastaa mun ajatuksia. mun sisällä on tyhjä aukko siinä kohtaa, missä ennen oli rakas harrastus. tuntuu, ihan kuin pala mun identiteettiä olis repäisty pois. en mä tajunnu, että tää olis näin vaikeeta. mut tää tuntuu pahalta. ehkä tää helpottuu kun oikeasti sisäistän sen, että en ookkaa enää vaan tauolla vaan ihan oikeasti mä en enää palaa tohon joukkueeseen. se oli hyvä joukkue, toivon heille kaikille pelkkää hyvää.

toi kuvastaa myös sitä, mitä kaikkee hyvää mulla on. mistä kaikesta mulla on nyt tilaisuus kunnolla nauttia, kun on enemmän aikaa. mulla on musiikki. ja ystäviä. muuta mä en tarvii. ne auttaa mua päästää lopullisesti irti menneistä. nyt mun elämässä puhaltaa uudet tuulet. se tuntuu jotenki vapauttavalta ja samalla aika pelottavalta.

mä oon pienestä asti ollut sellanen, joka ei tykkää muutoksista. jotenki kaikki vanha on vaan niin turvallista ja tuttua. sellasta, mitä ei tarvii pelätä. sellasta, että mä voin olla oma itseni. mutta ehkä mä oon tässä vuosien aikana oppinut, että aina kaikki muutos ei ole pahasta. joskus voi tehä ihan hyvää muuttaa jotain. kokeilla jotain uutta. päästää irti siitä tutusta ja turvallisesta ja luottaa siihen, että kaikki onnistuu. mun ei tarvii pelätä.

loppu.

hän soitti.
puhuttiin.
puhelun jälkeen itkin.
se oli vaikeaa.
mutta mä uskon, että varmaan silti oikea päätös.
nyt mun futiksen pelaaminen on ohi. toistaseksi.

astuin tänään etanan päälle. ehkä siitä tuntu yhtä pahalta kuin musta nyt.

onks pakko, jos ei taho?

hermostuttaa.
panikointia.
jännittämistä.

ootan valmentajan soittoa.
sit mun pitäis kertoa.
pitäis sanoo heippa.

mä en halua.
en halua.
EN HALUA.
mut pakko.
reaalimaailma iskee nyt vasten mun tahtoa.

sit se on vaan niin lopullista.
pelottavaa.

ootteko te koskaan joutuneet lopettamaan jotain, jota rakastatte? tää on hirveetä, mut nyt se vaan on pakko tehdä.

ehkä, mä en tiedä.

kirjoitin tänään ussaa. en kauheasti tiennyt. kohta pitäisi lukea yhteiskunnasta ja talouspolitiikasta. motivaatio on -10000000. tekisi vain sikana mieli soittaa.

tänään kävellessäni syksyssä itkin. ilman kyyneleitä kylläkin, mutta silti itkin. mä en oikein tiedä miksi. tuntui vain siltä. ehkä se oli iloa ja surua sekaisen. ehkä se helpotti mun oloa. sitäkään mä en tiedä.

ajattelin silloin ystävää. sitä, joka asuu kaukana täältä. sitä, joka on ehkä vähän erilailla tärkeä kuin muut. ehkä. sekin on asia jota mä en tiedä.

onpas tänään taas tietämätön päivä...

kateelliselle ystävälle. onko minulla sellaista ?

viima oli jäätävä.

mistä erottaa väsymysikävän ja oikeen ikävän?
tää on taas ollut näitä päiviä. ajatuksia sinne tänne. mikään ei oo pysynyt paikallaan.

arto tuunelan ääni hivelee mun korvia.
hän laulaa vaalenpunaisista laseista ja ruusun terälehdistä.
sit hän heräsi pää pyörällä. ei ollu avoautoo vaan ajo talvisinki pyörällä. jonkun piti mennä. hänen oli jäätävä. hakaniemen sillalla viima oli jäätävä.

tänään täälläkin viima oli jäätävä. se toi jo jollain tavalla tunteen talvesta... 
näin sen kivan hippikitaristimiehen pitkästä aikaa tunnelissa. harmi ettei mulla ollut yhtään kolikkoa.

mut entä jos mäkin kohta herään ja kaikki nää monet vuodet onkin ollu vaan unta? sillon mullakin olis pää ihan pyörällä. okei, mun pää taitaa olla aika pyörällä muutenkin.

jos mä heräisin ja olisinkin taas pikkuinen ja huoleton seittemän vee ekaluokkalainen. sillon pienenä kaikki oli jotenkin niin helppoo. kaikki oli helppoo, koska ei ymmärtänyt oikeesti mistään mitään. eikä sillon tarvinnutkaan ymmärtää.

 

kävin äsken juoksemassa. en nähnyt syttyviä tähtiä. mutta näin kaveria. minä juoksin hän pyöräili. meillä oli hauskaa. juteltiin paljon.

ps. kuvat: we<3it

It's just another rainy Sunday.

we<3it

    Kävely kaheksan aikaan sateisessa aamussa piristi ihanasti. Näin kärpässieniä ja jotain valkoisia tötterön muotoisia sieniä. Kärpässienet oli kauniita ja ne valkoiset hassuja. Nyt harakka leikkii meidän parvekkeella. Ehkä se tuli sinne sadetta suojaan. En viitsi häätää rassukkaa sateeseen, kunhan se vain pysyy parvekkeella, eikä tule avonaisesta ovesta sisään. Parvekkeen ovi on auki jotta saan kuunnella sadetta ja haistella syksyä sisälläkin. Mutta nyt mua odottaa äikän kirja-arvostelu ja psykankirja. Syyssunnuntait on kivoja. (Edellinen ei ollut sitten sarkasmia...)

sattuu.

    Mä olen yksin kotona. Täällä on hiljaista. Elotonta. Tämä hiljaisuus kuljettaa mun päähäni muistoja. Muistoja ajalta, kun sai valvoa myöhään ja herätä auringon valoon eikä koskaan ollut kiire minnekään. Ajalta, kun oli vielä kesä. Nuo muistot ovat kauniita, mutta silti ne herättävät mun sisällä enemmän haikeutta kuin iloa. Ristiriitaista? Mä olen kelannut noi samat muistot läpi kerta toisensa jälkeen, ja silti ne aina ryömii esiin, silloin kun olen yksin ja hiljaisuus sattuu mun korviin. Silloin ne tulee ja rikkoo hiljaisuuden kuiskauksillaan. Mä en tiedä, tykkäänkö mä siitä vai en. Nuo ihanan kauniit muistot, on ihan kuin kummituksia. Salaperäisiä, hämyisiä. Ne hiipii hiljaa ja salaa esille, saa mut haikeelle mielelle. Melkein itkemään. Ne herättää mussa ikävän, taas sen saman painostavan ikävän, mikä oli kesälläkin. Ne saa nousemaan mun mieleen kuvat ihmisistä. Niistä ihanista hymyilevistä kasvoista, joista tuli mulle rakkaita. Kahdet kauniit ja niin erilaiset kasvot. Toisilla kasvoilla söpöin hymy ja toisilla kauneimmat silmät. Kuinka voisin ne unohtaa...? Katsotaan miten kauan nuo muistot jaksavat kuiskailla salaisuuksia kesältä mun korviin. Ehkä ne katoaa viimestään kun mä nukahdan.

Näkyykö tästä mitään ? Silence is the most powerful scream...

vahva ja rakas.

mun äiti on ihana ja henkisesti vahvin ihminen, jonka mä tiedän. voisinpa mä joskus olla yhtä vahva kuin mun äiti on. se on taistelija ja se selvii kaikesta. mun äiti on maailman paras äiti. 

we<3it

 oih mua itkettää.

sinä ja hän.

ensin ajattelin sinua
minulla oli ikävä
niin jäytävä ruumiin ikävä
tapaisinko koskaan
toista sellaista kuin sinä ?

sitten ajattelin häntä
koskaan aikaisemmin
en ollut miettinyt
että hän voisi tulla tilallesi
tilallesi minun ajatuksiini

mutta jossain kaukana
syvällä tietoisuuteni sopukassa
joku kuiskasi nimeäsi
enkä vieläkään saanut tietää
mitä oikeasti halusin

olen omena.

Tänään oli syksyinen päivä.

Oli sadetta

Oli kumppareita.

Oli omenoita.

Oli värikkäitä lehtiä.

Oli villapaita.

Oli lätäköissä leikkivät lapset.

Oli biisi josta tulee mieleen syksy.

Oli märkä koira.

Oli syksyn tuoksu.

Mä taidan olla ihan syksy ihminen. Tää on vaan niin kivaa.

ajatuksista tuli viiruja, jotka ovat peräisin katulampuista.

värikkäät viirut lähti katulampuista

kaksiossa asuu kolmen sijasta kaksi

oma huone ja oma läppäri

aivan liian vähän unia

en tajuu miten selviin ensi viikosta

skippaan huomenna matikan uusinnan koska lapio

ehkä en vaan jaksa

jotkut saattaa luulla että mä seurustelen

mut ne on väärässä

se tyttö on muuten vaan ihana ja yks parhain

ehkä jotkut saa kuvitella mitä ne haluaa

olen väsynyt ja hämmentynyt, mutta silti tänään ihan onnellinen. kai.

Random Acts of Kindness

    Tänään kaupungilla ollessani, näin että uusi Voima on ilmestynyt! Nappasin siitä sitten mukaani yhden ja kun pääsin junaan aloin lueskelemaan sitä. Heti sivulla kahdeksan oli älyttömän mielenkiintoinen juttu Random Acts of Kindness -liikkeestä. Kyseisen jutun voit itse lukea täältä näin. (Kannattaa lukea !) Mä en ollut koskaan aikasemmin kuullut tällasesta liikkeestä ja musta oli kiva lukea, että tällanen on oikeasti olemassa! Miettikää nyt, miten hyvän mielen joku saa kun toinen päästää hänet edelleen jonossa tai antaa istumapaikan bussissa. Pienet kivat eleet ihan tuntemattomille ihmisillekin, voivat piristää paljon jonkun päivää. Ajattelin, että voisin itsekkin rueta tekemään tällaisia pieniä hyviä tekoja kun sattuu sellainen tilanne. Toisaalta, sellaisten tekojen pitäisi tulla kaikilta automaattisesti (esim. vanhemmalle ihmiselle istumapaikan luovuttaminen bussissa tai junassa), eikä "nyt mä teen hyvän teon!!!!" -periaatteella. Mutta teki tuollaisia tekoja millä periaatteella hyvänsä, ne ovat silti tärkeitä. Ainakin mun mielestä. "Yllätyshyvyyden ideana on tehdä arjessa anonyymeja hyviä tekoja."

    Kiinnitin tänään myös kaduilla kävellessäni huomiota ihmisten kasvoihin. Monella perus ilme on jotenkin todella synkkä. Suupielet alaspäin. Ihan kuin kaikkia elämä koettelisi ja puukottaisi selkään koko ajan. Mä hymyilin yhdelle vastaan tulevalle vanhalle miehelle, joka näytti aika synkältä. Kun hän huomasin mun hymyni, nousi kaunis hymy myös hänen huulilleen. Se oli hauskaa.

vaihtelu voisi virkistää.

jaksat vielä jonkin aikaa tätä paikkaa, näit ihmisii...

musta tuntuu, että mä tarviin jotain muutosta mun elämään. mä oon niin monta vuotta tehnyt tätä kaikkea samaa, koko ajan on ollut kiire, ei paljon yhtään omaa aikaa. olisiko aika nyt viimein luopua, lopettaa, ajatella omaa jaksamista... mä oon aina ajatellut "kyllä mä jaksan ja kyllä mä kerkeen", mutta nyt on ekaa kertaa sellanen fiilis etten mä oikeesti jaksa. tuntuu, että tarviin lisää aikaa ittelleni ja omille ajatuksilleni. luulen, että sellanen muutos saattais piristää mua, lieventää tätä ahdistusta. mutta jotenkin on vaan niin vaikeeta päästää irti jostain, jota on tehnyt jo yli seittemän vuotta useamman kerran viikossa ja josta pitää paljon.

ehkä mun on nyt vaan osattava päästää irti ja jatkaa elämää eteenpäin.

dreamcatcher.

haluan unisiepparin.

ehkä se veisi mun kiireisen stressaavan ahdistavan painajaismaisen inhottavat unet pois.

oon raapinut mun kynsinauhat verille. siitä huomaa aina milloin mä stressaan.

ps. kuvat täältä.

Älyttömän kivaa ja silti paha olla ?

    Mun tekee nyt hirveästi mieli kirjoittaa ja kertoa teille kaikille, mitä kaikkea mä oon kokenut, tehnyt ja tuntenut viimesen kolmen päivän aikana. On ollut taas niin paljon. Paljon ihmisiä, paljon tapahtumia, paljon fiiliksiä, paljon outoja juttuja. Mutta jotenkin tää tuntuu tosi vaikealta. Mä en oikeen osaa pukea tätä kaikkea, mitä on ollut ja mennyt mun ympärillä ja pään sisällä, sanoiksi. 

    Mä olen matkustanut taas vuoristoradan kyydissä, ekassa vaunussa, missä vauhti tuntuu kaikkein kovimmalta ja missä nipistää eniten vatsan pohjasta. Mä olen matkannut rataa ylös kera mahtavien ihmisten, sekopäisen väsymyksen ja naurun, jota on vaikea saada loppumaan. Sitten olen taas viilettänyt alas. Alas, alas, alas, saattajana stressi, ahdistus, painajaiset, liian lyhyet yöunet. Mutta niin kuin vuoristorataan kuuluu, samassa on matka kääntynyt taas ylös päin. Ylhäällä ovat olleet ihanatihanat ihmiset, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan. Meillä oli yksinkertaisesti saatanan hauskaa. Tämä on ollut erikoinen vuoristorata, koska tämä ylämäki kesti tavallista kauemmin. Ihanien ihmisten lisäksi, sinne liittyi myös paljon muita ihmisiä ja kivaa tekemistä. Ja kahvia, jonka avulla pysyn hereillä tänään. 

    Mutta nyt, mä viiletän taas hurjaa vauhtia alas päin. Se saattaa johtua väsymyksestä. Ja ikävästä ja stressaavasta ahdistuksesta. Ja jotenkin, en mä tiedä, nyt vaan tuntuu tosi vaikeelta ja pahalta, vaikka kaiken kaikkiaan mulla on ollut älyttömän kiva viikonloppu.