Istuin hämärässä alkoi hetki joka tuntui kuin ei se loppuisi milloinkaan.

Koeviikko ohi. Meni päin helvettiä, mutta ei se mitään. Nyt taivaan rannassa vielä oleva aurinko kertoo mulle, että kesäloma alkaa ihan justiinsa. Enää vain kaksi koulun orkesterin esitystä ja sitten se on siinä. Kesä ja loma ja vapaus (ja kesätyöt ja ylppäreihin luku ja ja ja)!

Ihan hullua, että enää kolme jaksoa ja sitten olis se lukio siinä...

On uusi aika, mä haluun nähdä tulevaisuuden.

Tänä viikonloppuna olen melkein ulvonut hyvän musiikin määrästä. Mä rakastan ilmaiskeikkoja ja festareita ja niitä erilaisia ihmisiä ja hyvää ruokaa ja järjestöjen ständejä ja pinssejä ja esitteitä ja varsinkin niitä ilmaiskeikkoja.

Kuulin ja fiilistelin PMMP:n livenä sekä Kuningasidean ja ehkä nostalgisinta ikinä oli kuulla myös Fröbelin palikat.Varsinkin rakastin Kuningasideaa, koska melkein eturivissä tanssin ja lauloin. Olin jossain positiivisuuden euforiakuplassa. 

Hassua, että viikon päästä koulu on loppunut ja eka työpäivä edessä. Jännää ja kivaa ja outoa.

Mun iltaani piristi, kun puhuin pitkästä aikaa ystävän kanssa. Vihreäsilmäisen ystäväni. Me ei jutella enää usein. Aina keskusteluidemme välissä on useampia kuukausia ja silti tuntuu, kuin sulla ei olisi ikinä mitään kynnystä tulla juttelemaan. Sä vain aloitat keskustelun rennosti välittämättä, vaikka aikaa on kulunut. Miksi mä en ole koskaan pystynyt samaan? Kauheasti tekisi mieli jutella sulle useammin, mutta mä en vain osaa astua sen kynnyksen yli. Mitä mä siinä pelkään?

Tai sitten mä vain kuvittelen sen kynnyksen mun eteen. Ehkä mä vain kuvittelen sun ajattelevan musta jotenkin eritavalla, vaikka oikeasti olen yksi muiden ystäviesi joukossa. Tai ehkä mä vain kuvittelen, ettei sulla ole mitään kynnystä. Ehkä sun kynnys tulla puhumaan mulle, onkin suurempi kuin minun. Ja silti sä kerta toisensa perään astut sen yli ja sitten meillä on taas kivaa yhdessä. Miksi minä en osaa...

The true value of a moment.

Ei mulla kai muuta. Ikävä jotain.

Ihan liian väsy.

Verenpaineeni on kuulemma liian alhainen, siksi kai pyörryttää niin usein kun nousen ylös.

Tuntuu, että voisin nukahtaa tähän paikkaan. Vaipuisin syvään, raskaaseen uneen. Nukkuisin kesälomaan asti ja ehkä siitäkin vielä pidempään.

Saatanan koeviikko...

Pilvittäin saippuakuplia.

Ehkä parhautta oli eilen illalla kiipeillä uusien ystävien kanssa kiipeilytelineen huipulle, istua siellä ja puhaltaa pilvittäin saippuakuplia. Sitten juosta keinuun, ottaa kovat vauhdit ja liitä ilmojen halki laskeutuen nauraen maahan.

Ja kaikkein hauskinta tässä kaikessa oli se, että me näytetään aikuisilta ihmisiltä. Mutta miksei joskus aikuisetkin voisi puhaltaa saippuakuplia kiipeilytelineestä?

Me käytiin myös yökävelyllä, oli lämmintä ja tuoksui ihan kesältä ja sateelta. Nähtiin myös ensimmäiset pääskyset. Se kesä taitaa ihan oikeasti olla nyt täällä!

Kupla, jonka sisällä on toinen maailma.

Näin tänään kevään ensimmäisen leppäkertun. Harmi vain, että se oli liiskaantuneena asfaltiin.

Näin myös, että lokki oli tehnyt pesän yhden talon räystääseen. Voi sen talon asukasparkoja kun poikaset kuoriutuvat.

Tänään oli kevään viimeinen konsertti. Soitin soolona. Mutta tällä kertaa jännitys ei syönyt säveliä, ei rikkonut rytmiä, ei jäykistänyt tunnelmaa. Mä seisoin siinä ihmisten edessä, hengitin syvään, rentouduin. Ja ekaa kertaa mä ihan oikeasti elin joka ainoa sävelen läpi, minkä mä soitin. Löysin sen oikean fiiliksen, melankolian ja pienen tuskan kipinän. Koko kappaleen olin kuin jonkun kuplan sisällä, toisessa haikeassa maailmassa, missä on syksy ja joku tuudittaa lastaan melankolisen kehtolaulun tahtiin. Oi tuo konsertti meni hyvin.

Salaa soitin tuon kappaleen Vihreäsilmäiselle...

Ajatonta.

minä lensin tänään
voimakkain siivin
läpi sen rauhan, ajattomuuden
keskittyneenä
minä kaarsin korkeuksiin
ajattelematta mitään
mieli vapaana, avoimena
minä onnistuin

Kovaa oli karkumatka pois omasta mielestä.

Viikonloppuna tapasin kuusi kivaa uutta ihmistä. Heidän kanssaan ensi kesänä vietän viikon saaressa ja nyt musta tuntuu, että siitä tulee kivaa. Ja samalla vähän haikeuttaa, koska mieleeni tunkee väkisin ajatus niistä viime kesän kuudesta ihmisestä, joista yksi oli Vihreäsilmäinen ja yksi Tuittu. Voiko näiden uuden kuuden kanssa syntyä koskaan samanlaista yhteyttä kuin viime kesän kuuden? Mulla on ikävä heitä ja meidän viime kesää.

Nyt mä haluaisin mennä metsään ja nukahtaa sinisen taivaan alle, keskelle kevään vihreää hämärää. Herätä aamulla taas auringon tuomaan valoon ja lintujen lauluun onnellisena, koska näkisin heti sen kaiken kauniin mitä mun ympärillä olisi. Mä hengittäisin raikasta, aamukasteista ilmaa ja tuntisin, miten olen elossa.

Aika pakenee.

Oli viikonloppu ja oli Tuittu. Se oli yksinkertaisesti parasta.

Oli maanantai ja kesäni pelastui toiseen kertaan: SAIN KESÄTÖITÄ. Koko kesän saan olla ulkona ja jutella ihmisten kanssa. Niin hauskaa!

Oli tämä päivä ja opettelin valmentamaan pikkutyttöjä. Pitäisi tässä seuraavat pari viikkoa yrittää leikkiä valmentajaa ja neuvoa, miten puolustaessa pidät kiinni vastustajan pelaajan, kuinka pitkä etäisyys pitää olla prässin ja tuen välillä tai kuinka harhautat vastustajan. Nyt tuntuu, etten osaa. Mutta itse olen jauhanut yli seittemän vuotta ihan noita samoja juttuja, että ehkä mä kohta osaan...

Nyt stressi nousee kun mietin, miten ihmeessä saan kaiken pakollisen tehtyä toukokuun aikana, kun nyt jo on hommia rästissä. Aika vaan tuntuu hupenevan hetkessä taivaan tuuliin.

Valkosuklaavaahto vadelmakastikkeen kanssa.

Tänään oli eka työhaastattelu. Hui oli jännää, mutta meni ihan hyvin. Toivottavasti.

Tänään oli myös aurinko ja ystävä ja vapausolo ja puiset korvikset ja kevät ja salaiset katseet ja lätkä.

Nyt taas vähän nukkumaan meno ahdistaa ja muutenkin yksinäinen olo, mutta onneksi mä näen huomenna Tuitun !

Speak softly love...

Speak Softly Love

Joseph Haydn - Violin concerto in G major

Armas Järnefelt - Berceuse

Näitä mä olen tänään elänyt läpi monesti viuluni kanssa. Ekaa kertaa moneen viikkoon mä löysin taas sen fiiliksen, minkä takia mä rakastan soittamista niin paljon.

Klara vappen dricka bara vatten hela natten.

Juurikin niin. Vietän mun railakasta vappua kotona katsellen telkkariohjelmia netistä ja ikävöiden Tuittua. 

Tuittu on se ihanainen nainen landelta, jonka olen tuntenut vasta vain vuoden, mutta silti hän on yksi mun elämän kirkkaimmista auringoista. Mä en vain osaisi enää kuvitella mun elämää ilman niitä parin kuukauden välisiä viikonloppureissuja landelle tai niitä pitkälle yöhön venyviä elokuvailtoja ja syvällisiä keskusteluja tai niitä hetkiä kun toinen meistä käpertyy toisen syliin ja tuntee kuuluvansa siihen. Kutsun häntä tästä eteenpäin täällä Tuituksi, koska hän on suloinen ja tuittuinen ja olen kirjoittanut hänestä ennenkin sekä tulen varmasti kirjoittamaan jatkossakin.

Ikävän lisäksi mua vähän ahdistaa. Mua ahdistaa nukkumaan meneminen. Mulla on ihan sellainen olo, että sitten kun mä sammutan valot mun pää pamahtaa täyteen sekavia ajatuksia menneisyydestä, sekavia ajatuksia nykyisyydestä ja sekavia ajatuksia tulevaisuudesta. Oon aina, ihan pienestä asti, vähän ahdistunut nukkumaan menemisestä ja jotenkin oon pelännyt sitä, jos en saakkaan unta. Pienenä tätä ahdistumista helpottivat satukasetit, joita kuuntelin varmaan yläasteen alkuun saakka joka ainoa ilta. Mutta nyt ei ole enää satukasetteja, on vain kolkko ja ahdistava pimeys, joka pusertaa mut peittojen väliin. Se on inhottavaa.

Tällä hetkellä mulla on ihan jäätävä ikävä Tuittua, mutta onneksi mä reissaan taas landelle neljän yön päästä!