Kasvoimme pennuista täysikasvuisiksi.

Illan täydeltä uusia ihmisiä.

Kahden kanssa laulettiin Anssi Kelaa.

Yhden kanssa puhuttiin intin välistä jättämisestä.

Toisen kanssa mietittiin kemian laskuja ja hän oli iloinen kun olin onnistunut. (Hän ei ollut aivan uusi tuttavuus sillä yksi päivä tehtiin noita tehtäviä yhdessä.)

Kolmen kanssa pohdittiin sitä, kuinka en vaikuta olevani kotoisin etelästä.

Usean kanssa laulettiin fyysikoista.

Kohotettiin maljat ja saatiin leimat otsaan. Meidät kastettiin olemaan yhtä tästä hetkestä tulevaisuuteen.

Viimeisenä sain kyydin kotiin ihmiseltä, joka opiskelee samassa yliopistossa mutta jota en ole koskaan ennen nähnyt.

"Mä oon kyllä oikeestaan menossa ihan toiselle puolelle kaupunkia, mutta hyppää vaan kyytiin!"

Yllättäviä tapahtumia, mutta ne olivat paras asia tässä päivässä!

Nyt on jotenkin ristiriitainen olo. Hiukan hämmentää kohtaamiset ja kohtaamattomuudet, yksinäisyys ja ihmisten paljous. Jotenkin on sekavaa, sillä vaikka paljon on tapahtunut niin myös jotakin on jäänyt tapahtumatta. Jotakin sellaista, mitä olin ennalta ehkä salaa hiukan mielessäni haaveillut ja kuvitellut.

Kaipaan ihmistä, jonka kanssa katsella tähtiä iltaisin. (Sitä en vielä ole täältä löytänyt.....)

Haluan lentää musiikin siivillä.

Kävin viime viikon lopulla teatterissa katsomassa musikaalin The Sound of Music. (Oli muuten aivan huippu hyvä!) Kun teatterin orkesteri aloitti ensimmäisen sävelen soittamisen, kylmät väreet lähtivät kipittämään mun kroppaani päästä varpaisiin ja takaisin. Hurrrrrrrr ja sama toistui joka ainoa kerta kun orkesteri aloitti soiton. Pitkään aikaan ei musiikki ole aiheuttanut mussa niin voimakasta fyysistä reaktiota. Huh.

Tuo reaktio sai mut tajuamaan, kuinka suuri ikävä mulla on orkesterisoittoa. Olen ollut kaksi kuukautta ilman mitään aktiivista tai säännöllistä soittamista, enkä haluaisi olla päivääkään enää. Jotenkin vain se tunne siitä, että musiikki on sitä mitä haluaisin tehdä, on taas herännyt ja paljon voimakkaampana kuin koskaan ennen. Haluaisin elää läpi viuluni sävelillä hetkiä, kertoa tarinoita ja välittää tunteita. Se pienen tytön unelma siitä, että saisi soittaa teatterin orkesterissa, on noussut jälleen pintaan. Se olisi vain jotain niin huikeaa.

Nyt mä kuitenkin opiskelen toista alaa. Sekin kyllä on sellainen, joka mua kiinnostaa päivä päivältä enemmän ja jolla haluan työllistää itseni. Se on sellainen ala, jonka avulla voin yrittää omalta osaltani parantaa maailmaa. Mutta ehkä sitten sen jälkeen on aika alkaa toteuttaa tätä pitempi aikaista unelmaani. Onni on että mun ei tarvitse valita, kummalle alalle haluan, sillä mulla on elämässäni aikaa saada molemmat. Toista pitää vain ehkä odottaa hieman kauemmin, mutta odotellessani mä voin silti pitää jo saamiani taitoja yllä sekä mennä jossain määrin niissä eteenpäinkin. 

Hurrrrr nämä ajatukset saavat taas kylmät väreet kipittämään ja onnellisuuden kuplimaan mun sisällä.

Musiikki on ihmeellistä ja lumoavaa.

Aamulla aurinkoa ei näkynyt.

Aamukahvin ääressä mä katselen ulos suuresta ikkunasta syksyiseen aamuun. Kello on vähän ja maailma näyttää vielä torkkuvan, mutta mä nautin sen rauhallisuudesta, hiljaisuudesta. Tuntuu pysähtyneeltä. Kuin olisin pysähtynyt siihen hetkeen odottamaan jotain tapahtuvaksi. Mutta mitä oikein odotan? Ehkä viestiä uudelta ystävältä. Ehkä jonkun vielä uudemman ihmisen kohtaamista. En tiedä. Maailmassa on paljon mitä odottaa, vaikka tavallaan en kaipaa mitään lisää. Ehkä siis odotan vain seuraavaa kirkasta ja kuulasta aamua, jolloin usva haahuilee järven pinnan yllä. 

Seinällä tikittää kello, mutta edelleen tuntuu siltä, ettei mikään liiku. Ei edes aika. Viimein havahdun, kun Pikkuinen hypähtää eteeni pöydälle. Se kehrää ja katsoo mua suurilla keltaisilla silmillään. Mä katselen sitä ja rapsuttelen sitä hetken, sitten mä nousen ja lähden ulos, syksyiseen alkavaan päivään.

Lopulta hän on tiellä, yks kaks rauhallisena kuin ties mikä vaeltava puu, jossa yksikään lehti ei liiku.

"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi."

(Tove Jansson - Muumilaakson marraskuu)

Viikkoja sitten minä päätin lähteä. Päätin jättää sen kaiken tutun ja turvallisen taakseni ja suunnata yksin kohti tuntematonta. Ja päivä päivältä mä olen onnellisempi siitä, että mä lähdin ja että elämä kuljetti mut juuri tänne näin. Vaikka välillä on tuntunut orvolta, yksinäiseltä ja sellaiselta, etten meinaa saada kiinni nykyhetkestä, hetkeäkään mä en silti ole katunut sitä, että lähdin. Mä tein oman valintani ajoissa, enkä ole antanut periksi epävarmuudelle vaikka hetkittäin onkin tehnyt salaa mieli luovuttaa. Onneksi en ole antanut periksi, sillä eilen ja tänään musta on tuntunut vihdoin siltä, että elän taas juuri tässä hetkessä! Mieleni ei tule enää päivää tai paria, tai paria hetkeä, jälessä vaan se on tässä ja nyt siellä, missä fyysisesti olen minäkin. Tuntuu niin hyvältä.

Maailma on valoisa. Aamut ovat kauniita ja pihlajat ovat täällä jo ihan syksyn värisiä. Päivisin ilmassa tuntuu syksyn kirpeys ja tuoksu, mutta silti aurinko vielä hieman lämmittää. Iltaisin kun tulen saunasta seisahdun aina hetkeksi pihan portaille ja katselen tähtiä, jotka yksi kerrallaan syttyvät taivaalle. Eilen löysin sattumalta kirjastosta juuri sen lasten äänikirjan, jota kaikkein eniten pikkutyttönä kuuntelin ja viime yönä heräsin siihen, kun ystävä laittoi viestin, että voidaanko skypeillä nyt heti ihan pieni hetki vain. Lopulta huomasin, että olin jutellut hänen kanssaan kaksi tuntia ja kello näytti aivan liian paljon, mutta ei se haitannut yhtään, sillä ystäväni kuulumisia oli ihanaa kuunnella. Monta monta hymyä.

Elämä kulkee ja kuljettaa mua mukanaan eteenpäin. En pane sille vastaan, vaan keskityn nauttimaan siitä, mitä milläkin hetkellä on mun ympärillä, koska maailma on hieno ja elämä on ihanan omituista.

Aamusta iltaan.

aamuisin kuljen
hymyssä suin metsän halki
enkä iltaisin meinaa nukahtaa
koska pää on niin täynnä
kivoja ajatuksia

miksi silti kuitenkin
epävarmuus hiipii mieleeni
kun sitä vähiten odotan
ilman syytä
se tekee sinne kodin
kai jäädäkseen

vaikka olen
päivä päivältä onnellisempi
kuin aikoihin

En saa otetta.

Aamuisin herään siihen kun Pikkuinen kävelee sänkyni jalkopäästä kainalooni voimakkaasti kehräten. Makoillaan siinä aina hetki yhdessä ja sitten mä nousen keittämään kevätesikonkukkateetä.

Mulla on epävarma olo. Lyhyessä ajassa on tapahtunut niin paljon, etten meinaa itse pysyä perässä. Vaikka viihdyn täällä hyvin ja tää paikka tuntuu kodilta, silti jännittää mitä seuraavat viikot tuovat tullessaan. Vaikka oon tavannut tosi hyviä tyyppejä ja mulla on ollut todella kivaa, silti tunnen itseni epäileväksi itseni suhteen. Jotenkin tuntuu, etten ole tarpeeksi avoin, tarpeeksi hyvä. En jotenkin osaa näyttää itsestäni sitä herkkää puolta, vaikka se on mussa se, josta itse pidän ehkä eniten. Mutta ehkä mä vielä opin sen näyttämään. Toivon todella niin.

Tänään on hiukan vaikeaa olla.