"Ensin täytyy lähteä, jotta voi palata." -Nuuskamuikkunen

Heräsin aamulla siihen kun äiti soitti ja kysyi mitä mulle kuuluu. Lähdin hänen luotaan eilen ja nyt jo hän on laittanut paikkoja uuteen uskoon. On vähän hassua, kun mä en ole ollut mukana tekemässä näitä muutoksia.

Tänään kävelin uuden kotikaupunkini keskustassa, hoidin hoidettavia asioita, melkein eksyin kirjastoon, ostin kirppikseltä peltipurkkeja sekä vain kävelin ja katselin hymyillen ympärilleni ajatellen: "Kuvitella, mä ihan  o i k e a s t i  asun täällä!"

Nähtyäni keskustaa tarpeeksi hyppäsin bussiin ja lähdin etsimään kouluani. Mulla ei ollut hajuakaan siitä, missä mun pitäisi jäädä pois, mutta onnistuin kuin onnistuinkin jäämään pois pysäkillä, joka on lähinnä koulua. Sieltä mä kävelin kotiin. Ja kuvitelkaa, lyhyin reitti kävellä koululta kotiin ja kotoa koululle menee lähes koko matkan metsässä ja järven rannalla! IHANAA.

Musta tuntuu, että pikkuhiljaa kotiudun tänne, vaikka nyt onkin vähän ikävä äidin luokse ja isille haluaisin soittaa kertoakseni mitä kaikkea olen tehnyt. On vielä paljon opeteltavaa ja totuteltavaa, mutta mä uskon kuitenkin, että tästä tulee mulle hyvä ja viihtyisä koti.

Kun lapsista myös nuorin omilleen jo muutettiin.

Jälleen kerran on rinkka pakattu (ja pari muutakin kassia). Kaikki tärkeät tyypit on moikattu, koska eihän sitä tiedä milloin me seuraavan kerran nähdään. "Onnea ja tsemppiä sulle! Pidä älyttömän hauskaa ja soitellaan!" Vaikka mä olen odottanut tätä innoissani tosi pitkään, niin silti lähteminen tuntuu vaikealta. Jännittää, pelottaa ja itkettää, mutta silti juuri tätähän mä olen halunnut.

Huomenna kello 06:06 hyppään junaan ja lähden kohti uutta elämää.

(Pidäthän musta huolta uusi kaupunki?)

Maailma on täynnä mahdollisuuksia.

Tänään uskaltauduin ulos.

Istuin kahvilla ystävän kanssa. Kävelimme keskustassa ja mä nautin, kun sain vielä katsella kotikaupunkini tuttuja katuja, tuttuja taloja, tuttuja maisemia. Fiilistelin perjantaipäivän aurinkoa, sadekuuroja ja uudestaan pilvien takaa kurkkaavaa aurinkoa. Kaupunki oli kaunis ja musta tuntui haikealta, koska en tiedä milloin seuraavan kerran kuljen siellä päin. Mutta samalla musta tuntui (ekaa kertaa moneen päivään), että maailma on täynnä mahdollisuuksia. Maailma on tosiaan niitä pullollaan! Pian mä pääsen etsimään itselleni niistä sopivia ja samalla saan etsiä omaa paikkaani niiden keskeltä.

Tänään tunnen olevani elossa.

You remember why it is dark.

Kuuntelen Björkiä ja ukkonen jyrähtelee taas taivaalla. Maailma on hämärtynyt jäätyään tummien pilvien varjoon. Kohta varmaan sade rummuttaa ikkunaan, enkä tänäänkään taida lähteä pyöräilemään. 

Mä olen jumittunut neljän seinän sisälle. Mulla on koko ajan nuutunut olo, öisin voisin nukkua melkein kellon ympäri. En oikeastaan kiinnitä huomiota siihen, mitä suuhuni laitan tai mitä päivisin teen. Tuntuu raskaalta. Taidan olla hieman eksyksissä. Ikävöin.

Viikon päästä olen uudessa kaupungissa. Onko se uusi alku, jolloin saan positiivisen energiani ja elämänasenteeni takaisin? Ole se, jooko?

Miksi aivan joka kerta?

Miksi aivan joka kerta tuntuu hassulta, kun olen viettänyt pitkän ajan kanssasi, Vihreäsilmäinen?

Miksi aivan joka kerta sä istut aivan mun lähelle (niin lähelle, että jos tulisit vielä lähemmäksi olisit sylissäni) ja kerrot mulle hauskoja juttuja? Ja vaikka ympärillä olisi muita, sä kerrot ne jutut vain mulle.

Miksi aivan joka kerta musta tuntuu ristiriitaiselta? Kun olet siinä lähellä, mä nautin seurastasi ja siitä että sä olet siinä mun kanssa, mutta kun mä katson sun vihreisiin silmiin muhun sattuu, koska mä tiedän, ettet sä koskaan tule enää yhtään lähemmäksi. Ja sitten kun sä olet mennyt, mä kaipaan sua takaisin siihen mun lähelle.

Miksi aivan joka kerta kaikki on niin sekavaa, enkä mä oikeasti tiedä mitä mä haluan? Haluan sut, mutta tavallaan en haluakaan ja silti haluan ja silti en kuitenkaan.

Miksi aivan joka kerta, kun me ollaan yötä samassa paikassa, mä valvon ja katselen miten kivalta sä näytät nukkuessasi? Aivan joka kerta mä olen katsellut sua ja aivan joka kerta mulla on ollut tosi haikea olo, koska tiedän etten se ole minä, joka seikkailee unissasi.

Miksi aivan joka kerta, kun me ei halata toisiamme erotessamme, mulle tulee entistä kovempi ikävä? Ihan kuin etäännyttäisi toisistamme, ihan kuin jotain jäisi kesken, ihan kuin kaikki ei olisi enää niin kuin ennen joskus oli. (Vaikka ei se halaamattomuus välttämättä sitä tarkoita. Joskus vain tilanteet menee niin ettei ennätä tai pysty halaamaan toista.)

Ps. Mulla oli aika muikean mukava ja huippu hauska viikonloppu, koska Tuittu ja Vihreäsilmäinen ja moni muu kiva tyyppi hihi.

Tule juomaan kanssani teetä ja katsomaan taivaalle syttyviä tähtiä.

Viime päivinä

- olen mennyt nukkumaan aikaisin, koska tuntuu siltä, että arjen ja arkirytmin pitäisi alkaa jo. (Vaikka saankin vielä lomailla kaksi viikkoa?!)

- olen juonut paljon teetä ja kuunnellut sateen ropinaa. Tuntuu jo ihan syksyltä ja nyt odotan vain kerrospukeutumisen aikaa.

- olen kirjoittanut liian vähän päiväkirjaa.

- olen ajanut pyörällä ja autolla ja harmistunut siitä kun pyöräni ei mahtunut muutaman muuttolaatikon kanssa henkilöautoon.

- olen kaivannut seuraa iltaisin.

Ekat laatikot lähtivät tänään. Ostin myös menolipun itselleni. Puolentoista viikon päästä lähden jäädäkseni, enkä aijo ostaa paluulippua. Ehkäpä tulen käymään jouluna, ehkä ehkä.

Äiti osti mulle lahjaksi uuteen kotiin i h a n a n teepannun (vaikka nyt aluksi asunkin isovanhempieni luona). Se näyttää ihan samalta kuin Kaunottaren ja Hirviön rouva Pannu. Hahaa!

Huomenna näen (toivottavasti) paljon kivoja ihmisiä ja saan kertoa (toivottavasti) monille seikkailustani ja tulevasta elämästä ja uudesta alusta ja maailman ihmeistä ja ja jee. 

Maailma on hyvä, vaikka vielä vähän ikävöinkin.

Muuttoauto tulee, oletko valmis?

Tyhjennän hyllyjä ja kaappeja ja laatikoita. Lajittelen kaikki tavarat kolmeen pinoon: mukaan, kierrätykseen, roskiin. Mukaan tulevat ladon uusiin laatikoihin. Loput laitan erilaisiin jätesäkkeihin. Kaappien perältä tulee vastaan kaikkia vanhoja tavaroita, piirustuksia, muistoja lapsuudesta. Olen lueskellut vanhoja kirjeitä, joissa pohdittiin milloin keritään leikkiä se kiva uusi leikki loppuun, joka silloin kerran jäi kesken. ("Ps. Tulethan taas joskus leksulle, Havu. (Tulekkin.)") Pinoittain vanhoja kortteja, nuotteja, kirjoja, lehtiä. Mitä kaikkea mä oikeasti tarvitsen uudessa kodissa?

Mä olen sellainen hamsteri, joka säästää aina kaiken mahdollisen koska "ihan varmasti mä tulen tarvitsemaan näitä leipäpussinsulkijoita ja tätä kissakuvioista peltirasiaa sekä näitä vanhoja lähes kuivuneita tusseja vielä joskus". Ja paskat. Mutta musta tuntuu aina kauhean pahalta heittää pois asioita, oli sitten kyseessä kierrätys tai kaatopaikka. Entä jos mä oikeasti tarviin heti niitä leipäpussinsulkijoita, kun mä olen heittänyt ne pois?

Pakkaaminen on inhottavaa. Varsinkin kun pitäisi pakata kahdesta eri paikasta koko omaisuus ja miettiä, mitkä tavarat ovat sellaisia...

...joita en tarvitse nyt, mutta tarvitsen kahden viikon päästä.

...joita en tarvitse nyt, enkä myöskään kahden viikon päästä enkä seuraavan puolen vuoden aikana, mutta haluan ne silti uuteen kotiini.

...joita tarvitsen nyt, mutta en kahden viikon päästä enkä seuraavan puolen vuoden aikana, mutta haluan ne uuteen kotiini.

...joita tarvitsen nyt ja tarvitsen myös kahden viikon päästä ja jotka jaksan myös itse rinkassa kantaa toiseen kaupunkiin. 

No, ehkä tästä hengissä selvitään, koska uusi elämä uudessa kaupungissa odottaa mua siellä kahden viikon päässä!

Pidän sinut sydämessäni.

Se päivä tuli tänään.

Hyvästi suuri rakas ystäväni. <3

Jos menet pois.

Olen palannut kotiin.

Viimeisin kuukausi oli  h u i k e a. Huippu! MAHTAVA. (En osaa valita mikä noista sanoista tiivistäisi menneen kuukauden parhaiten.)

Oli seikkailua,

öitä rautatieasemilla,

eri kieliä,

uusia tuttavuuksia,

katukissoja,

ukkosta,

ikkunan takana vaihtuvia maisemia,

ukulele,

hymyjä,

valokuvia,

onnellisuutta,

jännitystä,

rajatonta naurua,

paljaita jalkoja,

hassuja rusketusrajoja,

postikortteja,

itkua,

käveltyjä kilometrejä,

junia,

aamuja,

aurinkoa,

merta,

unelmien toteutumista,

vapautta.

Ja kanssani oli koko ajan Tuittu ja se oli yksi parhaista asioista koko seikkailussa.

Mutta vaikka seikkaileminen ja reissaaminen ja maailman näkeminen ja elämästä sekä itsestä oppiminen onkin kivaa, on aina silti kiva palata myös kotiin. Odotin kyllä, että kotiinpaluu olisi erilainen. Että olisin kertonut hymyssä suin äidille tarinoita maailmalta kaikesta siitä, mitä näin, mitä koin ja mitä kuulin. Että nauraisimme yhdessä kaikille hauskoille jutuille, joita matkallani sattui. Että näkisin onnellisen äidin ja että hän näkisi onnellisen reissusta palanneen tyttärensä. Mutta kotiinpaluuni ei ollut sellainen.

Olen koko päivän pohtinut, että johan elämässäni menikin kaikki liian putkeen. Sain juuri sen opiskelupaikan, jota kaikkein eniten halusin. Edessä on muutto kaupunkiin, jonne eniten haluan. Olin kuukauden seikkailemassa ja tutustumassa maailman ihmeisiin ystäväni kanssa. Olen myös saamassa uuden pienen parhaan ystävän uuteen kotiini. Neljä suurta unelmaa toteutui/toteutuu kolmen kuukauden sisään. Kaikki meni niin hyvin, että en oikeastaan ihmettele että eteen tuli yllätyksenä täysin odottamaton vastoinkäyminen. Eihän kaikki voi kerralla mennä putkeen. Ikinä.

Kun tulin viime yönä kotiin sain kuulla, ettei meidän suuri musta karvainen perheenjäsenemme ole enää kanssamme kauaa. Olen itkenyt koko päivän. Mä en tajua sitä, että kohta mä en enää herää öisin siihen kun hän vinkuu unissaan.

Tää on kamalaa.